Kuu nousi, ja he samosivat äskeiseen suureen kuiluun harhaillen sen luhistuvan louhikon varjossa, kunnes tulivat jättiläismäiselle kielekkeelle, joka mahtavan patsaskiven tavoin kohoaa haudalta näyttävän syvän rotkon kaltaalla. Sille he istuutuivat, valkea kuu yläpuolellaan ja punaiset leiritulet allaan, ja silloin ei heidän sydämissään geysirinä kiehuva ja poreileva kiihko enää ollut hillittävissä.
"Sinulla on ollut suuri menestys tänään, Oskar", aloitti Helga.
"Niinpä sinullakin, Helga, niinpä sinullakin, sillä jollet sinä olisi ollut minua mukanaolollasi yllyttämässä ja innostuttamassa, niin en olisi mitään tehnyt."
"Olen onnellinen, jos olen ollut avuksesi, Oskar, mutta sinun tulee nyt käydä eteenpäin, milloinkaan taaksesi katsomatta — milloinkaan."
"Olet oikeassa, Helga, olet oikeassa — pysähtyminen olisi nyt syntiä — anteeksiantamatonta — melkein kuin Pyhää Henkeä vastaan."
"Aivan niin, Oskar; sillä jos kellään on lahja, hän saa sen Jumalalta, ja sen hautaaminen, kuten mies vertauksessa —"
"Siitä ei mitään pelkoa olisi, jos voisin aina pitää sinut vierelläni,
Helga."
Salaperäinen tuoksu tuntui ympäröivän hänet. Hän tunsi Helgan hengityksen kasvoillaan. Se sai hänen koko ruumiinsa värisemään.
"Ja etkö voi, Oskar?"
"Kaikesta sielustani soisin voivani. Mutta se on mahdotonta. Sinä palaat Tanskaan —"