"Oskar! Oskar!" huusi Helga sanomattomassa kauhussaan.
Toiset olivat kuunnelleet ja katselleet, tuskin tajuten, mitä Oskar oli luovuttanut, mutta Helga oli sen käsittänyt ja yritti varoittaa häntä elinaikaisesta uhrauksesta. Mutta Oskar ei tuntunut häntä kuulevan, ja tuollaisena hetkenä oli kaikki estely mahdotonta.
"Suloinen tyttöseni", virkkoi Oskar ojentaen molemmat käsivartensa vuoteen yli, "anna minulle anteeksi kaikki velvollisuuksieni puutteet. Oi, mitä antaisinkaan ne nyt unohtaakseni; mutta en voi, en voi! Sinä olet mennyt, enkä voi milloinkaan korvata sinulle."
Lopettaakseen kohtauksen, joka liian syvälti liikutti jokaista, kuvernööri viittasi puusepälle, mutta miehen esille astuessa puhkesi Oskarin murhe uudestaan ja surun kiihkeydessä hänen kielensä menetti kaiken hillintänsä.
"Ei vielä!" hän huusi. "Oi, Jumalani! Thora! Vaimoni! Suloinen nuori vaimoni! Antakaa minun katsoa hänen kasvoihinsa vielä! Niin herttaiset ja onnelliset ne olivat, ja nyt ne jättävät minut näin! Anna minulle anteeksi, enkelini! Sano, että annat anteeksi, ennenkuin lähdet! En voi elää ilman anteeksiantoasi. Tein sinua vastaan vääryyttä ja syntiä, mutta sinä olit hyvä, ja lapsensydämesi oli Jumalasta!"
Kaamea huutelu kajahteli huoneessa, ja kukin, joka kuuli alastoman sielun paljastumisen, luki sen oman sielunsa valossa. Helga värisi ja kääntyi ikkunaan, kuvernööriltä ja johtajalta painui pää riipuksiin, mutta täti Margret itki avoimesti viatonta myötätuntoisuuttaan, ja Anna kosketti Oskaria käsivarteen ja koetti häntä viihdytellä.
Tovin kuluttua Oskar kävi levollisemmaksi, vieläpä itse viittasi miehelle, ja kaiken loputtua hän astui lujana ja miehuullisena ulos huoneesta.
X.
Hautauspäivänä Oskar oli heikkona sairaana ja enemmän omiaan vuoteeseen kuin matkaamaan hautuumaalle, mutta kukaan ei saanut häntä suostutetuksi jäämään pois. Aamu oli pimeä ja kolea, vuorilta leijui mustia pilviä ja sadetta pirahteli, ja kun kamala hetki saapui ja Oskar ilmaantui surusaattueeseen, näyttivät hänen kasvonsa elottoman raskaassa ilmassa aavemaisilta.
Tuomiokirkon tornissa alkoi kello jymähdellä, juhlallinen taakka kannettiin verkalleen alas portaita, ja silloin Oskarin vaaleat kasvot yhäkin valkenivat ja hän olisi kaatunut, jollei olisi saanut isänsä käsivartta tuekseen.