"Saanko puhella teidän kanssanne?" pyysi Magnus.
"No — ehkä juuri hetkisen — tule sisälle", myöntyi kuvernööri.
Magnuksen astuessa virkahuoneeseen juolahti kuvernöörin mieleen, että hän oli tullut kärttämään rahoja maatilan hoitoon, ja hän selitti oikopäätä:
"Jos olet lähtenyt kysymään rahallista kannatusta varastoa ja siementä ja sen semmoista hankkiaksesi, niin pitänee minun jo etukäteen sinulle sanoa, Magnus, ettei minulla ole antaa kolikkoakaan. Olen jo tuhlannut maatilaan sen verran kuin olen oikeutettu rahoja mihinkään syytämään — enemmän kenties, kuin olisin saanut toisen poikani perintöä vastaan käyttää toisen vaatimuksia tyydyttääkseni — ja jos on puhe rahasta — käteisestä rahasta —"
"En tule rahaa hakemaan", vastasi Magnus. "Mutta siitä puhumaan tulen", hän lisäsi, ja istuutui matalalle jakkaralle, hieroskellen huopahattuaan polviensa välissä, kuvernöörin suoristuessa kirjoitustuolinsa selkää vasten kynänvartta sormissaan hypistellen.
"Tahtoisin kysyä", virkkoi Magnus, "kirjoititteko noin kuusi kuukautta takaperin Tanskan Pankille sadan tuhannen kruunun tunnusteen?"
Kuvernööri hytkähti halveksivasti ja sanoi: "Kaikkea; en ole eläissäni pannut nimeäni pankkivekseleihin enkä vastakaan pane. Miksi sitä kysyt?"
"Syystä että sen suuruinen tunnuste on kaupungissa tällä hetkellä."
"Sitten se on väärennys — häpeämätön väärennys — ja väärentäjä on löydettävä ja hänen tulee saada nopea rangaistus."
Kuvernööri oli noussut seisaalleen, mutta kun hän näki Magnuksen pään painuvan kumaraan, hänen päähänsä lennähti eräs ajatus.