Magnus luimisteli, kuin olisi häntä sivallettu ruoskalla.
"Kadehdit veljeäsi — olet aina kadehtinut, ja sellaisessa mielessä pysytkin — syystä että hän on nerokas, menestystä saavuttanut ja miellyttävä, ja syystä että hänestä kaikki pitävät — sinä olet yhtä kateellinen veljellesi kuin Kain Aabelille ja näin yrität häntä tuhoamaan."
Magnus seisoi pää painuneena iskujen sadellessa.
"Etkö häpeä seistä isäsi edessä näyttelemässä petomaisen villiytesi koko pirullista sarjaa? Kehtaat liittyä vihamiehiini, Oskarin vihamiehiin — omiin vihamiehiisi, jos sen älyäisit nähdä — heidän koettaessaan kukistaa häntä menestyksen huipulta."
Kuvernööri mitteli lattiaa raivosta kuohuen.
"Ja vieläpä hänen syvimmän murheensa hetkenä! Juuri kun poika parka on lannistunut vaimonsa kuolemasta — sen herttaisen tytön, jota hän rakasti ja sinä loukkasit. Mutta minä en usko hiventäkään tästä typerästä tarinasta. Tuo kirottu paperi ei muuta ole kuin kuje poikani häpäisemiseksi ja minun luottoni vahingoittamiseksi, juuri aikana, jolloin joukkue edistysmiehinä korskeilevia lurjuksia yrittelee saada kuvernöörinvirkaa lakkautetuksi. Tehköötpä sen, jos pystyvät, mutta kuvernöörinä täällä ollessani olen myös herrana tässä talossa, ja herra ruununvouti pannaan viralta, ja nuo miehet lähetetään takaisin Kööpenhaminaan."
"Eikö teidän olisi parempi puhua Oskarille ensin?" kysyi Magnus.
"Kyllä puhun, ja jos huomaan, kuten odotan — kuten varmasti tiedän — että jaarituksesi on valhetta alusta loppuun — niin pysyhän ainiaaksi poissa näkyvistäni."
Sanallakaan puolustautumatta tahi selittelemättä poistui Magnus huoneesta, ja muutamaa minuuttia myöhemmin Oskar astui kuvernöörin kutsumana sisälle.
Oskarin kasvot olivat yhtä valjut kuin eilen, mutta niillä oli toisenlainen kalpeus, eri sävy — ei murheen ja katumuksen ilme, vaan pelon ja häpeän.