"Oskar", aloitti kuvernööri, "pahoilla mielin sinua vaivaan liikeasioissa näin pian suuren surusi jälkeen, mutta kaupungilla kerrotaan sinusta rumaa juttua, ja koska jokaisella valheella on häntänsä, niin vaatii oikeus, että saat tämän heti kuulla, jotta se voitaisiin siekailematta nykertää."
Oskarin alahuuli vapisi — hän tunsi iskun, ennenkuin lyötiinkään.
"Magnus — veljesi Magnus — tiedän, ettei hän ole ollut veljellisissä väleissä sinun kanssasi — äitisi on minulle jotakin sellaista huomautellut — ja sanon heti, ett'en ole hänen vaatimustensa ja rehentelyjensä puolella — Magnus kävi vast'ikään täällä ja kertoo, että minun nimeeni on väärennetty kokonaisen sadan tuhannen kruunun tunnuste sinun hyväksesi. En juttua usko enkä tahdo sinua sitä pohtimaan. Pyydän sinua vain kieltämään sen — kieltämään kaikkinensa — ja jättämään minun huolekseni menetellä rikolliseen nähden, niinkuin parhaaksi katson."
Kuvernöörin kirjoituspöydän luona seisoen pysyi Oskar tovin aivan hiljaa. Sitten hän vastasi niin matalalla äänellä, että sanat tuskin tuntuivat hänen suustaan tulevan:
"En voi sitä kieltää, isä. Mitä Magnus on sinulle sanonut on totta."
"Totta! Sanot sen olevan totta?"
Isä ja poika seisoivat kotvasen vastatuksin, sanaakaan virkahtamatta. Sitten kuvernööri kiihkein sanoin, lomaan hengästyneenä pysähdellen, tiuskaisi kysymyksen toisensa jälkeen, Oskarin vastaamatta mitään.
"Sait tuon summan, ja piirsit sitä varten isäsi nimen? — ja appesikin nimen — satatuhatta kruunua? Mihin ovat rahat joutuneet?"
"Ne ovat menetetyt."
"Menetetyt?"