Tässä tarkoituksessa Magnus kiersi kraaterin ja pysähtyi sen varjoisalle puolelle. Hän oli silloin hyvin lähellä yläpuolella istujia, mutta nämä eivät vieläkään kuulleet hänen tuloaan. Pudottautuen satulasta ja heittäen ohjakset hevosen kaulalle hän hiipi hiljakseen ylös ja alkoi kiivetä kallion seinämää niin äänettömästi kuin suurine saappaineen saattoi astella vierivien kivenmukulain yli. Työläintä oli pidättyä nauramasta ääneensä, kun ajatteli minkä näköisiksi nuo menisivät hänen noustessaan heidän keskelleen kuin maasta putkahtanut aave.
Nelin kontin ryömien oli Magnus hinautunut puolitiehen, kun kuuli
Oskarin puhuvan ja seisahtui tarkkaamaan.
"Mutta miksi sinä suostuit?" kuului Oskar kysäisevän.
Thora ei vastannut, ja hetkisen kuluttua toisti Oskarin ääni: "Miksi,
Thora?"
Vastauksena oli heikkoa sanasorinaa, ja sitten kuului Oskar lausuvan: "Isäsikö mieltä noudattaaksesi? Mutta tottahan toki sinun täytyy elää omaa elämääsi, Thora. Olkoon tytär miten kuuliainen tahansa isälleen, niin hän on sentään itsenäinen olento, ja tulee aika, jolloin hänen on lenneltävä omin siivin, kuten sanomme. Miksi siis suostuit?"
Magnus tunsi sormiensa lujemmin kouraisevan kalliota, jonka kyljessä riippui, ja kumartui eteenpäin, kuullakseen Thoran vastauksen, mutta erotti jälleenkin vain saman epäselvän mutinan, ja sitten kuului taasenkin Oskar aloittavan.
"Magnus? Epäilemättä! En sanoisi pahaa sanaa Magnuksesta — Jumala varjelkoon! — mutta rakkaus — molemminpuolinen rakkaus — on oikean avioliiton ainoana pohjana, ja jollet rakasta Magnusta — et oikein ja totisesti, kuten sanot — niin miksi suostuit ottamaan hänet mieheksesi?"
Magnus tunsi kallion notkuvan polviensa alla ja oli kierähtää sen juurelle. Hänen koko sielunsa tuntui kuuntelevan, mutta Thoran äänestä tuli vain nyyhkytysten keskeyttelemää kaikua.
Sitten kuului vieläkin Oskarin ääni, mutta matalampana ja hellempänä kuin ennen. "Olenpa katala saattaessani sinut itkemään, Thora! En sitä tarkoittanut, rakkaani. Mutta oletko koskaan kysynyt itseltäsi, mitä tapahtuu, jos nait Magnuksen ja sitten huomaatkin liian myöhään pitäväsi jostakusta toisesta?"
Silloin tuli Thoran itkuun toinen sointu — sointu, joka ilmaisi niin iloa kuin suruakin, ja tietämättään kapusi Magnus ylemmäksi kallion kuvetta myöten.