Kerran joku ylioppilas syöksähti huoneeseen ja hoilasi toveriensa naurun ja laulun yli: "Pojat, ajatelkaas! Oskar Stephensson lähtee 'Lauralla' tän'iltana!" Ja silloin äänien sekamelska meurusi vastaan: "Niinkö! Älähän! Johan jotakin!" "Totta se on — masentunut tyyten, ja lähdössä ulkomaille epämääräisiksi ajoiksi!" "Eikä mitä! Oskar ei ole niitä miehiä, jotka noin sortuvat! Kuusi kuukautta matkoilla, niin hän palaa kotiin yhtä reippaana ja pirteänä kuin konsanaan."
"Niin tekeekin", ajatteli Magnus, mutta hänen sydäntään poltteli tuima katkeruus.
Toisena tovina kiiruhti kaupunginvaltuuston puheenjohtaja läähättäen sisälle ja huusi: "Uutisia, hyvät herrat, uutisia! Oskar Stephensson on luopunut paikastaan suurkäräjillä!" "Mahdotonta!" "Kuunnelkaahan!" ja pieni lihava mies luki korahtelevasta, ahdashenkisestä kurkustaan, kädessä kostealta paperilta ja painomusteelta tuoksuva lappu, Oskarin valitsijoillensa osoittaman kirjeen. Hänen terveytensä ja onnensa turmeltuminen — pakotettu lähtemään lomalle — mahdoton määrätä milloin palaa takaisin — sen vuoksi pyydettävä eronsa — syvästi suruissaan ja pettynyt, mutta katsoi velvollisuudet niin suuriarvoisiksi, ettei voinut pyytää valitsijoitaan odottamaan, j.n.e. "Tuohan tarkoittaa, että hän hylkää koko uransa? Eikä hänen ollut mahdoton saavuttaa mitä tahansa, suorastaan mitä tahansa!" "Kumma että kuvernööri siihen taipui!"
Ja silloin Magnus purskahti äänekkääseen nauruun sydämensä hurjasta nurjuudesta.
Sitten äänet tuokioksi alenivat, ja Magnuksen taas kuullessa heistä virkahti joku: "Mutta mies voi rakastaa naista kerrassaan liian syvällisesti. Ei ole urheaa, ei miehekästä särkeä elämäänsä pirstaleiksi vaimonsa menettämisen vuoksi." "Ehk'ei, mutta inhimillistä se on", huomautti joku toinen, "ja jos Oskar Stephensson on sortunut Thora Nielsenin kuolemasta, niin hän on siinä oikeassa, sen minä sanon."
"Ja minä myös", huusi Magnus ja hurjasti nauraen painoi hän päänsä käsivarsiensa varaan pöydälle. Olipa tämä totta toisen kerran itse pahanhengen maailma!
Kuului kuiskimista ja sitten pari äänekkäämpää huomautusta: "Mies parka! Niin erilainen kuin veljensä! Sanotaan viettävän rajua elämää!" "Hänen isänsä oli sentään hyvin kova hänelle!" "Ei kovempi kuin semmoiselle retkulle on oltava!"
Magnuksen sielussa levinnyt myrkky kiehui joka hetki. Tuon halveksivan säälin johdosta, jolla häntä veljeensä verrattiin — veljeensä, joka oli kaiken pahan aiheuttanut — hänen ohimonsa paisuivat raivokkaasti, ja hurja ajatus karkoitti kaikki muut mietteet hänen aivoistaan. Jollei ollut mitään lakia Oskarin rankaisijaksi, jos hänen isänsä oli liittoutunut auttamaan Oskaria pelastumaan, ja jos ulkokultainen maailma yksissä tuumin peitti hänen vikansa, niin oli jäljellä ainakin yksi keino — hänen piti tavata Oskar ennen Islannista lähtöä. Silloin, jos tämä oli pahanhengen maailma, pitäköön pahahenki valittunsa puolta!
Magnuksen mieli rypi tässä ajatuksessa kuin kiehuvassa tulikivikuilussa, kun "Lauran" kapteeni pistäysi tupakkahuoneeseen höyrylaivayhtiön asiamiehen seurassa ja he hänen lähelleen istuutuen alkoivat haastella keskenään. "Sittenpä täytyy herra Stephenssonin tyytyä nukkumaa ruumassa, sillä kaikki hytit ovat täynnä", tuumi kapteeni. "Mutta miks'ei hän voi jättäytyä seuraavaan laivaan?" "Sanonpa miksi", kuiskasi asiamies; "syystä että johtajan tytär lähtee 'Vestalla', ja näkyy olevan joitakin syitä heidän pysymiseen erillään." "Vai sitä siinä on, vai niin! Mutta ovatpa heidän isänsä hulluja, kun eivät tiedä noiden tapaavan toisiansa tuolla puolen merta, jos tahtovat."
Tämän keskustelun kuullessaan Magnus nosti päätään, tyhjensi suuren pikarillisen konjakkia ja vettä viimeiseen pisaraan ja astui raskaasti ulos kadulle. Hän ei ollut huomannut ajan kulumista, mutta nyt alkoi olla pimeätä, kantajat kiiruhtelivat matkatavaroineen laiturille päin ja "Lauran" kolmesta soitosta kajahteli parhaillaan ensimmäinen.