Magnus oli kuin mies, joka ei kyennyt kelvollisesti näkemään eikä kuulemaan. Useampaan kertaan hän tölmäsi ihmisiin katukäytävällä ja kookkaana ja voimakkaana pyyhkäisi heidät tieltään. Jotkut heistä kiroilivat häntä, mutta hän ei seisahtunut. Hänen hämärtyneet aistinsa tajusivat yhden ainoan aatoksen — että hänen täytyi mennä hallitustaloon ja tavata Oskar silmästä silmään, ennen kuin tämä lähti matkalleen.
Entiseen kotiinsa päästessään hän tapasi oven avoinna, kuten syys-illoin oli tavallista, eikä ketään näkynyt porraskäytävässä eikä eteisessä. Isänsä ovea karttaen hän astui ylös portaita ja kääntyi koneellisesti sitä huoneistoa kohti, mikä oli viimeksi ollut Oskarin hallussa. Mutta se osa taloa oli hänen muistossaan pyhitetty Thoralle, ja tänä kiihkonkin ja tuskan hetkenä kuiski jokin hänen vaivaantuneelle omalletunnolleen, ja hän pyörähti pois. Hetkistä myöhemmin hän oli Oskarin makuuhuoneessa toisessa huonekerrassa.
Huonekalut olivat huiskin haiskin, lattiamatto läjääntynyt, ja vaatekappaleita sikin sokin, joka taholla kuin olisi joku sullonut arkkujaan kuntoon, mutta arkut olivat poissa eikä huoneessa ollut ketään.
Magnus oli lähtemäisillään, kun hänen silmänsä kiintyivät kirjoituspöydälle heitettyihin papereihin. Nuottilehtien ja sanomalehtileikkeiden seassa oli jäännöksiä kahtia käännetystä ja poikki revitystä kirjeestä.
Magnus tunsi käsialan — se oli Helgan — ja vähääkään häikäilemättä hän liitti palaset yhteen ja luki kirjeen.
"Oskar! Heti kun kuulin kuvernöörin sinulle puhuneen tuosta onnettomasta asiasta, minä tunnustin kaikki isälle ja otin osuuteni teosta. Hän luonnollisesti oli raivoissaan, ja nyt hän vannoo, että minun pitää viipymättä lähteä takaisin äidin luokse Kööpenhaminaan. Se ei minua huoleta, mutta minun täytyy nähdä sinut ennen lähtöäni. Kaikesta siitä huolimatta, mitä sanot, ja mitä tahansa lupauksia oletkaan saattanut kenellekään antaa, on mahdotonta, että voisimme erota näin. Olisi liian itsekästä ja liian raukkamaista kieltää minulta tilaisuus tavata sinua viimeisen kerran. Laivasi lähtee kello yhdeksältä; tule puoli yhdeksän tapaamaan minua. Jollet tule, niin voinpa seurata sinua Lontooseen — minä teen sen, jos —"
Magnus ei lukenut enempää, vaan palaset taskuunsa työntäen syöksähti alas portaita ja ulos kadulle. Jos kukaan olisi voinut nähdä häntä tuona hetkenä, niin olisi hän näyttänyt hirvittävältä, silmät veristävinä, otsasuonet pullistuneina ja mustansinisinä, mutta oli jo yö, ja lahdelmalta helähteli toinen soitto — toinen soitto kilautettiin puoli yhdeksältä.
Hän oli porhaltamassa johtajan talolle päin, kun joku kadunristeyksessä astui hänen editseen. Siinä oli Oskar itse, ja hän oli menossa toiselle taholle. Magnus oli kuin tahmaantunut ajatuksiltaan, mutta näki kaiken omatekoisessa valossaan. Hänen veljensä palasi laiturilta, toimitettuaan matkatavaransa laivaan, ja oli poikennut viimeiselle asialle maihin.
Magnus tiesi asian — Helgaa tapaamaan hän aikoi, ja he kohtaisivat toisensa paikassa, missä ei näkijää olisi.
Kuu oli noussut, ja Magnus saattoi pitää veljeään näkösällä, vainukoiran tavoin häntä seuratessaan. Hän ei nähnyt mitään muuta eikä edes tiennyt, mitä katuja he kulkivat, paitsi että olivat menossa yläkaupungille päin, lähelle järveä ja pitkin sen rantoja kiertävää tietä.