Hänen erotessaan äidistään "Lauran" kannella pujahutti tämä hänen taskuunsa kukkaron, aivan niinkuin ennen poikavuosina, kun hän matkusti opistoon tai pyhäpäiväksi lähti huviretkelle. Kukkaro sisälsi viisikymmentä puntaa kulta- ja hopearahana; tämä, ja se vähä mitä hänellä oli itsellään, oli koko hänen omaisuutensa, se pääoma, jolla hänen tuli kohdata tulevaisuutta. Hän ei ollut niin nuori, että olisi luullut summan tyhjentymättömäksi, eikä niin toiveikas, että olisi kuvitellut maailman lankeavan hävinneen miehen jalkain juureen; sentähden hän koetti elää kohtuullisesti ja säästellen käyttää varojansa.
Ensimmäisen yönsä Lontoossa hän vietti siinä hotellissa Trafalgar Squaren varrella, missä oli majaillut Thoran ja Helgan kanssa heidän Italian-matkallaan, mutta se oli ensinnäkin liian kallis hänen nykyisille varoilleen sekä liian täynnä surullisia muistoja, ja seuraavana päivänä hän muutti asumaan erääseen taloon melkein ensimmäisen sivukadun varrelle, joka Strandista haarautuu virralle päin. Hänen asuntonaan oli yksinäinen huone yläkerrassa; matoista ja akuttimista lähti siinä ummehtunutta hajua; ja näköalana olivat naapuritalojen katot, joiden punaiset savutorvet loivat katseelle ahtaita solia.
Tässä huoneessa Oskar Stephensson ensi kertaa sai kokea Lontoon yksinäisyyttä. Hän asui siellä kuusi kuukautta, näkemättä kenenkään talon asukkaitten kasvoja paitsi emäntänsä ja tietämättä asuintovereistaan sen enempää kuin, että hänen viereisensä huoneen asukas ei yhtenäkään iltana tullut kotia, ennen kuin Westminsterin torninkello oli lyönyt kaksitoista ja että hän makuulle laittautuessaan vihelteli "Eespäin, Kristin-soturit!" alkohoolisen epävakaisuuden eri sävelvivahteluin.
Ennen kuin nämä kuusi kuukautta olivat lopussa, oli Oskar velkaa emännälle; hänellä ei ollut mitään säännöllistä tointa eikä muuta tietoa tulevaisuudesta kuin tuota pikaa kodittomaksi ja pennittömäksi jääminen.
Tarpeetonta on kuvailla, mitä asteita myöten hän nopeasti alas luisuen joutui tähän tilaan. Se juttu sukeutuisi tutuksi tarinaksi suuresta yhteiskunnan hylkylasten ja rappeutuneiden armeijasta, joka pakenee Lontooseen kuin pyhäkköön ja jonka sallitaan elää ainoastaan sen ovien edustalla lojumassa. Hän oli taistellut ja hävinnyt. Hän oli nuori ja reipas, mutta ei kukaan tarvinnut häntä. Toisissa paikoin oli puoltolauseiden puute esteenä, toisissa hänen korkeampi sivistyksensä epäilytti. Hän oli liian hyvä toiseen asemaan eikä kyllin hyvä toiseen. Maailmassa, joka oli työtä täynnä, ei liiennyt mitään työtä hänelle.
Ensimmäisten kuuden kuukauden vitkallinen tuska piti vireillä hänen häviönsä häpeän ja kurjuuden tuntoa ja oli lopen lamaannuttaa hänen siveellisen rohkeutensa. Kun hän päivä päivältä yhä syvemmin tajusi hyödyttömyytensä, tuntui hänestä hänen olonsa kuin pienen pojan, ystävättömän, yksikseen heitetyn. Hän oli tehnyt väärin ja oli valmis kärsimään rangaistuksensa, mutta suuri, vastustamaton, vastuuton maailma kohteli häntä tylysti. Se ei tahtonut millään ehdoilla tehdä hänen kanssaan rauhaa. Se aikoi jättää hänet antamatta mitään toivoa, neuvoa, rohkaisua tai lohdutusta — se aikoi jättää hänet yksin. Tämä halveksitun tunne, ettei ole mitään eikä mikään maailmassa, sekä siihen liittyvä kammo hukkua näkyvistä jonakin päivänä kenenkään siitä tietämättä tai väliä pitämättä — se oli kovempaa kestää kuin köyhyys tai jopa häpeäkin.
Pilvien pimeimmilleen käydessä hän nielaisi ylpeytensä rippeet ja vetosi isänsä harvoihin englantilaisiin ystäviin, jotka olivat olleet niin hyviä häntä kohtaan yliopistoajan huolettomina päivinä, ja niin rajattoman vieraanvaraisia kuherruskuukauden onnellisena aikana. Hän kääntyi oxfordilaisen professorin puoleen, suoraan tunnustaen pahat tekonsa ja kärsimyksiään salaamatta, ja pyysi hänen vaikutusvaltaansa ja apuansa, saadakseen jonkin kirjastoapulaisen viran tai muun semmoisen toimen, jolla voisi leipänsä ansaita. Vastaus tuli viipymättä: kohtelias, mutta kylmä kuin jäävuoren henkäys.
Hän vetosi lontoolaiseen pankkiherraan, pyytäen päästä alikonttoristiksi, viestinviejäksi tai vaikkapa ovenvartijaksikin; vastaus, jonka hän sai, oli silopintainen kuin koiran kieli ja yhtä vähän siitä oli hyötyä tai apua. Ja Silloin hän katkerasta kokemuksesta tiesi, että hänelle parempina päivinä osoitettu ystävällisyys oli ystävällisyyttä hänen isänsä poikaa kohtaan ja että hän oli tuhlannut tämän perinnön eikä enää ollut isänsä poika.
Tällä välin hän vietti päivänsä ja suuren osan öitänsäkin kaduilla. Siellä hän avutonna ajelehti kuin tukki tuuliajolla elämän kohisevassa virrassa, aina ollen menossa mutta koskaan ehtimättä minnekään, aina kellumassa mutta milloinkaan etenemättä. Vilkkaiden valtakatujen ihmisvirta vaivasi häntä hirveästi, mutta syrjäisempien kujien tyhjyys kiusasi vielä enemmän, ja kaikista kipeimmin koski häneen Strandilla sunnuntai-aamujen eloton tyhjyys, sillä se elävästi muistutti Islannin pyhäaamuja, niiden levollista ja rauhallista tunnelmaa ja niiden kirkonkellojen kuminaa.
Toivottomuutensa syvimpään kuiluun vajonneena ollessaan hän lähetti ensimmäisen kirjeensä kotia.