"Rakas äitiseni", hän kirjoitti, istuen ummehtuneessa pimentokamarissaan, josta katonharjat ainoaksi näköalaksi avautuivat, "sinä olisit tietysti jo aikaisemmin halunnut saada joitakin kuulumisia minusta, ja varmasti olisinkin kirjoittanut ennen, mutta olen odottanut pitkää, rauhallista lomahetkeä, joutaakseni kertomaan sinulle kaikki asiat, kaikki mitä minulle on tapahtunut, sen jälkeen kun erosimme laivalla ja minä näin rakkaitten kasvojesi katoavan venheeseen. Mutta tuota hetkeä ei näy tulevan; täytyypä siis vain siepata muutama minuutti pitemmittä viipymisittä sanoakseni sinulle, että kaikki on hyvin ja kaikki sujuu kuin voideltu."
"Tuo rakas vanha sielu — miksi tekisin hänet onnettomaksi?" hän ajatteli.
"Ymmärräthän, että niin suuressa kaupungissa kuin Lontoossa, etenkin kun alkaa alusta ja on paljon tehtävää sekä paljon ihmisiä nähtävänä, ei riitä hetkeäkään omaa itseänsä varten ja tuskin silmänräpäystä kirjeen kyhäämiseen. Mutta tämä ei toki estä minua ajattelemasta sinua, ja sitä teenkin joka päivä ja yhtenään."
"Se on edes totta", hän jupisi itsekseen ja rohkeasti jatkoi hellätunteisia kuvitelmiaan.
"Arvaan, että äiti kulta ensin mielii tietää, miten on ruumiillisen mukavuuteni laita, ja riennänkin siis ilmoittamaan, että se on niin hyvä kuin olla voi. Asun isossa, kauniissa talossa ihan vilkkaimman liikevirran varrella, missä upeita vaunuja (omnibus-nimisiä), ja pehmeiksi sisustettuja rekikärryjä (sanovat hansom'eiksi) loppumattomana jonona kulkee ohitse yöt päivät, jyristellen kuin Ellida-koski pauhaa vuonoon syöksähtäessään. Mutta makuuhuoneeni, jossa istun kyhäämässä kirjettäni, on rauhallinen, miellyttävä ja kodikas, ja emäntäni on hyvä, pieni olento, joka käy katsomassa minua joka päivä ja on aina erinomaisen avulias ja äidillinen."
Pitemmälle päästessä juoksi kynä yhä juoheammin ja käsiala tuli suurta ja huoletonta.
"Joka päivä saan uusia ja vaikutusvaltaisia tuttavia, ja näen silmästä silmään henkilöitä, jotka sanomalehdistä ovat meille kaikille tuttuja. Kävellessäni eilen puistossa satuin astumaan kruununperijän puolison ohi, joka, kuten tiedät, on meidän omia prinsessojamme, joten tunsin olevani oikeutettu kumartamaan hänelle, ja hän mitä suloisimman kohteliaasti kumarsi takaisin. Näen usein pääministerin, sillä hän asuu lähimmän kadunkulman takana, ja melkein kaikkien valtioministerien asunnot ja virastot ovat kivenheiton matkalla tästä talosta. Tosiaan olen tavalla tai toisella varmasti joutumassa tekemisiin Englannin johtavien miesten kanssa; ja kun yöllä aukaisen ikkunani, voin nähdä parlamenttirakennuksen yläpuolella pilkehtivän torninlyhdyn tuikkeen.
"Näette siis, että elämä tuntuu minusta ihmeen mieltäkiinnittävältä tässä ihmishyörinän mahtavassa pyörrevirrassa ja jos en tule kirjoittaneeksi niin usein kuin minun pitäisi, niin älä, äiti kultaseni, ole levoton äläkä kuvittele, että minulla on mikään hätänä, vaan ajattele että vaitiolo on hyviä uutisia sekin ja että olen korvia myöten töissä ja toimissa.
"Jos minusta ehkä joskus tuntuu oloni yksinäiseltä" — kynä varisteli hänen sormissaan ja käsiala tuli ryhditöntä ja tärisevää — "niin se tapahtuu ajatellessani kotiani ja toivoillessani tietäväni, mitä siellä hommataan ja mitä ihmiset minusta nyt sanovat. Eihän minulla tietenkään ole oikeutta valittaa, olipa sen asian miten hyvänsä, mutta toisinaan kuitenkin, kun väsyttävän päivän perästä palaan asuntooni tähtikirkkaana iltana ja luon silmäni ylös linnunradalle ja ajattelen että 'tuosta se käy tie kotimaahani', sävähtää sydämeeni kuin tikarinpistona ajatus, että kun viimeksi jätin sen, oli isäni ovi suljettu minulta enkä lopulta saanut tavata Magnusta ollenkaan.
"Kuinka voivat he molemmat, kuinka voit sinä itse, ja kuinka voivat johtaja ja täti Margret, ja kuinka — oi kuinka voi rakas pikku Elinimme? Oma lapsi kultani! Mitä antaisinkaan hänet jälleen nähdäkseni! Onko hän kasvanut? Onko hän vielä yhtä paljon äitiraukkansa näköinen?' Joko hän hyvinkin teroittaa huomiotansa asioihin? Alkaa piankin jokeltaa ja jutella? Kasvatetaanko hänet ihan tietämättömäksi isästään? Tahi ehkä ajattelemaan pahaa hänestä? Jos kerran palajan Islantiin — ja sen vielä teen — solmiamaan elämäni katkenneet loimet jälleen eheiksi, ja huomaan, että oman lapseni mieli on myrkytetty minua kohtaan, niin en vastaa, mitä silloin tapahtuu. Pelkään, että käännyn saman tien takaisin ja häviän ikipäiviksi jäljettömiin.