Oskar näki Helgan epäröivän, sitten ottavan askeleen pois hänestä päin ja pysähtyvän, mutta kun joku tungoksesta pöydän luona huusi kiihoittuneella äänellä: "Pankki on pidätettävä!" niin hän näki Helgan luovan katseensa maahan ja seuraavan Finseniä ulos huoneesta.
"Tulkaahan tänne, herra Stephensson", kuiskasi johtaja, ja sill'aikaa kun suurin osa seurueesta vielä tunkeili pelinvalvojan ympärillä, hän puoleksi talutti, puoleksi työnsi Oskarin pienen oven kautta yksityiseen syrjäkäytävään, ja heti jälkeenpäin kuului vimmastunutta meteliä oven takaa.
"Pysykää täällä. Jättäkää kaikki minun huostaani. Teen parhaani", sanoi johtaja. Tuossa tuokiossa Oskar huomasi olevansa jätettynä yksikseen pieneen kamariin, pilkko pimeään ja hiljaiseen; sinne vain puutarhan lamput loivat kajastustaan ja hänen taakseen jättämänsä melu tunkeusi kumeana jytynä.
Kuinka kauan hän täällä oli, siitä ei hänellä ollut tietoa. Aika tuntui pitkältä kuin tunti, mutta saattoi todellisuudessa olla vain muutamia minuutteja. Melu yltyi, sitten kuului pistoolinlaukaus, ja sen jälkeen palautui hiljaisuus.
Voimatta kauemmin hillitä itseään ja hurjasti haluten joutua käytöksestään vastaamaan, olipa seurauksena mitä tahansa, hän avasi kammion oven, kun samalla pelihuoneen johtaja palasi, tuoden mukanaan hänen hattunsa, päällysnuttunsa ja hansikkaansa.
"Olen tehnyt parhaani, mitä olen voinut puolestanne", hän touhusi läähättäen. "Ilmoitin teidän ampuneen itsenne ja tätä selitystä ovat ystävänne kannattaneet. Teidän pitää heti poistua. Teidän täytyy ehtiä Pariisiin menevään puoliyön junaan. On vain neljä minuuttia aikaa, mutta kyllä te ehditte, jos juoksette. Tässä on toisen luokan piletti Lontooseen. Hyvää yötä! Ja muistakaa", lisäsi mies, saattaessaan Oskarin salaoven kautta puutarhaan, "muistakaa — Oskar Stephensson on kuollut!"
X.
Oskar hädin tuskin pystyi taistelemaan huumaustaan vastaan siksi kauan, että pääsi asemalle ja sai etsityksi toisen luokan vaunun; mutta siellä hän aivan pökertyi. Hän oli kuin raavas, joka teurastushuoneessa on saanut iskun otsaansa ja jolta kaikki tarmo ja tunto on herpautunut.
Katsahtaessaan katosta riippuvaan lamppuun ja nähdessään leijailevaa savua sen ympärillä hän luuli ensin, että vaunu paloi, mutta uudestaan kattoon katsoessaan ei hän savua enää nähnytkään ja älyten silloin näkönsä vikaantuneen arveli tulevansa sokeaksi. Hänen korvissaan humisi kovasti ja hän piti sitä aluksi junan tärinänä, mutta junan pysähtyessä jatkui huminaa yhä, joten hänen kuulonsakin oli kärsinyt ja hän luuli tulevansa kuuroksi. Kaksi rautatienpalvelijaa astui vaunuun tarkastamaan matkalippuja, mutta vaikka hän näki heidän huultensa liikkuvan, ei hän saattanut kuulla heidän sanojaan eikä oikein ymmärtää heidän tarkoitustaan, kunnes he kääntyivät mennäkseen pois, jolloin humu hänen päässään hetkiseksi taukosi ja hän kuuli toisen sanovan toiselle: "Juovuksissa, mies parka!"
Tätä kesti yön pimeät tunnit, ja aamun koittaessa olivat hänen kokemukset vieläkin kauheammat. Valon ensi pilkkeessä hänen tylsistynyt sielunsa heräsi, ja kovalla tuskalla, jota saattoi verrata luodinhaavan tuottamaan jälkikivistykseen, hänelle selvisi tilansa koko surullisuus. Hän oli mitä halpamielisimmän ja häpeällisimmän menettelyn seurauksia paossa — menettelyn, joka oli vielä halpamielisempi ja häpeällisempi sen vuoksi, että mitään lakia ei ollut sitä rankaisemassa.