Rehtorin kertoessa istui Magnus virkkamatta sanaakaan, mutta hänen poskensa kalpenivat kalpenemistaan, hänen silmänsä kiiluivat ja huulensa vapisivat. Sillävälin peitti Anna kasvonsa ja oihkaisi:
"Se on varmaan ollut Niels, joka sen teki, minä en koskaan siitä pojasta pitänyt — hän oli aina liiaksi isänsä kaltainen — ja nyt kun hän on…"
"Ei se ollut Niels, Anna. Se oli Oskar."
"Oskarko?" huudahti Magnus tarttuen molemmin käsin pöydän kulmiin.
"Voi minun päiviäni! En olisi sitä Oskarista uskonut. Mutta kuka tietää, miten häntä lie kiusattu ja vietelty? Ehkä hän oli köyhä, niin, ehkä hän sittenkin oli puutteessa ja hänelle tarjottiin rahaa. Tapahtuu niin äkillisiä myllerryksiä siellä vierailla mailla — kukaties hän oli kuolemaisillaan nälkään Lontoon kaduilla…"
"Hän ei lainkaan ollut Lontoossa. Hän oli Monte Carlossa tai Nizzassa tai jossakin siellä päin."
"Tarkoitattekin siis, että hän vain tarvitsi rahat — samaan kuin ennenkin, kun hän — minä en saata uskoa sitä."
"Ole hiljaa, äiti", tiuskaisi Magnus, synkän karkea sointu äänessään, ja sitten kääntyen rehtorin puoleen lisäsi: "Kuka sen teki — itse työn, tarkoitan."
"Merimies Hans — ketään muuta eivät nähtävästi saaneet."
"Merimies Hans", toisti Magnus samalla käheällä korpin-äänellä, ja pöydän rutistessa hänen jyhkeiden nyrkkiensä puristuksesta muuttuivat hänen kasvonsa tylyiksi ja julmiksi.