"'Enkä hänestä sittenkään luopuisi', hän sanoi vielä, 'ellei Annalla olisi niin paljon murhetta'."
"Murhetta?"
"Jätä lapsi Marialle, äiti, ja tule sisälle."
Päivänpaiste hävisi Annan kasvoilta; hän ymmärsi mitä oli tulossa.
"Kas niin, vie lapsi sisään ja anna sille hiukan ohrakakkua hunajan kanssa äläkä Herran tähden pihistele nenääsi, vaimo, ikäänkuin olisit nuhassa. Mitä on tapahtunut, Magnus? Olenko minä ainoa, joka ei tiedä? Sano suoraan — onko hän taaskin joutunut pahoille teille?"
"Rohkeutta, äiti", kehoitti Magnus.
Hän katsoi poikaansa ja älysi kaiken. "Maltahan", hän pyysi ja laskeusi salin lattialle polvilleen tuokioksi rukoilemaan. Sitten hän nousi seisaalleen valjuna, mutta tyynenä ja virkkoi:
"Kerro nyt kaikki — olen valmis."
Magnus teki selvää kaikesta, mitä oli kuullut ja mitä oli tapahtunut: hän oli matkustanut kaupunkiin murha mielessä, aikoen rangaista Hansia, merimiestä; joku oli tätä varoittanut ja tämä oli paennut Norjaan lähtevään kuunariin; hän oli vuokrannut veneen seuratakseen miestä, kun postihöyry samassa ankkuroi lahdelle ja joku sen kannelta huusi, että Oskar oli kuollut — ja silloin tuntui ikäänkuin Jumalan sormi olisi hänet pysähdyttänyt.
"Kuollut, niinkö sanot?"