Viisitoista vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli jättänyt kotimaansa, mutta nyt hän oli vihdoinkin paluumatkalla, kuten aina oli toivonut ja aikonut. Halveksittuna hän oli lähtenyt maastaan, mutta palasi kaikkien kunnioittamana; hän oli lähtenyt köyhänä ja palasi rikkaana. Hän tuli takaisin tuhlaajapoikana, ei kuitenkaan kuten se tuhlaajapoika, joka palasi tyhjin käsin ja häpeänalaisena, vaan kyeten korvaamaan tekemänsä vahingon ja kuivaamaan kyyneleet kaikkien silmistä.
Olisiko väärin sallia asian tulla ilmi? Jos islantilaiset, tarkkanäköisempinä kuin tämä vanha kapteeni, tuntisivat Kristian Kristianssonin Oskar Stephenssoniksi, jota oli luultu kuolleeksi, niin rikkoisiko hän lupaustaan vastaan, jos alistuisi heidän tunnusteltavakseen? Viisitoista vuotta oli hän tuntemattomana piillyt — eikö siinä kylliksi sovitusta? Eikö hänen tyrmänsä ovi vieläkään ollut murrettu auki? Eikö hän voisi uskoa vapautuneensa kuoleman ruumiista, jossa oli elänyt? Hän oli elänyt, hän oli kuollut, — eikö hän saattaisi jälleen elää?
II.
Niiden kymmenen vuoden kuluessa, jolloin hän oli ollut kuin kuollut, olivat kaikki yhteysväylät häneltä suljettuina, ja satunnaisesti saamiaan sanomia lukuunottamatta oli hänellä hyvin vähän, jos ensinkään, tietoa siitä, mitä oli tapahtunut Islannissa. Ja nyt, jouduttuaan ensi kerran silmätysten henkilöiden kanssa, jotka olivat olleet keskeytymättömässä yhteydessä hänen kansansa kanssa, oli hänellä satoja kysymyksiä, joita halusi kiihkeästi tehdä: "Elääkö äitini? Miten hän voinee? Ja pikku tyttöseni — onko Jumala hyvyydessään suonut hänen elää, vai onko kaikki työni hukkaan mennyttä?"
Mutta hän arkaili kuulla totuutta liian äkkiä ja malttoi siis mielensä, hiljaisuudessa vaanien vastausta kysymyksiin, joita ei rohjennut julki lausua. Sillävälin hän koetti huvitella kapteenin ja matkatoveriensa uteliaisuudella; nämä olivat ihan ymmällä, kun eivät saaneet selville, kuka hän oikeastaan oli, missä oli syntynyt ja mistä Kristiansson-suvusta polveutui. Oli vaarallisen hupaista, huumaavan hauskaa kuulla keskusteltavan itsestään ja mainittavan omaistensa nimiä. Välistä surkeasti häveten verukkeita, joihin tekeytymisensä hänet pakotti, hän tuskin saattoi olla tokaisematta totuutta parilla sanalla, ja toisinaan hänen täytyi hypähtää ylös paikaltaan tupakkahuoneessa ja paeta kannelle.
"Ette ole käynyt kotona aivan äskettäin, herra Kristiansson?" virkkoi kapteeni poltellessaan pitkää piippuaan päivällisen jälkeen, kun laiva kynti eteenpäin aavalla merellä.
"En aivan äskettäin, herra kapteeni", myönsi Kristian Kristiansson.
"Saattekin siis nähdä muutoksia", huomautti kauppias.
"Epäilemättä."
"Uusi perustuslaki on aikaansaanut ihmeitä Islannissa."