"Eikö hän silti ollut viisas vanhus?" kysyi Kristian Kristiansson, tuskin uskaltaen ryhtyä puheisiin.
"Viisasko?" hymähti kauppias huultaan nyrpistäen. "Ei kukaan ole viisas, joka ei ota varoituksia korviinsa, ja häntä varoitettiin jos ketään. Mutta hänen poikansa ne hänestä lopun tekivät."
Kristian Kristiansson nosti sävähtäen katseensa. "Niin, todellakin hänen poikansa — olihan hänellä muistaakseni kaksi poikaa. Mitä heistä tuli?"
"Toinen elelee vielä Thingvellirissä."
"Vai elää hän vielä?"
"Jos voi nimittää sitä elämiseksi — mies on korviaan myöten veloissa."
"Veloissa, sanotte?"
"Niin hän aina on ollut ja aina pysyy. Mitä taas tuohon toiseen tulee
— Olaf, Erik — mikä hänen nimensä nyt olikaan?"
"Eikö se ollut Oskar?" sopersi Kristian Kristiansson, niellen palan kurkustaan.
"Oskarhan se olikin. Teilläpä on oiva muisti! Oskar Stephensson! Hän luuli saavansa aikaan jotakin teidän alallanne, herraseni, mutta hapuili sinne ja tänne eikä toimittanut mitään elämässään, paitsi lopetti sen. Olette kai kuullut, mitä hänelle tapahtui — sanomalehdet tekivät selvää kaikesta."