"Aivan niin! Aivan niin!" myönteli Kristian Kristiansson, nousi oudosti liikehtien ja hoiperteli hyttiinsä.
Kauppias katsahti levottomasti hänen jälkeensä. "Kuka hitto tuo mies mahtaa olla?"
"Sitä en käsitä", sanoi kapteeni, imaisten sammunutta piippuaan.
Se oli siis mahdotonta! Oskar Stephenssonin nimeen liittyvä viha teki Kristian Kristianssonille mahdottomaksi milloinkaan paljastaa oikeata olemustaan. Hän oli luullut, että hautakumpu peittäisi hänen rikoksensa, mutta jutut ja juorut olivatkin pitäneet ne hengissä ja niitä suurennelleetkin. Sukulaistenkin yritykset noiden rikkomusten peittelemiseksi olivat vain antaneet vauhtia valheellisille parjauksille.
Islantilaiset eivät milloinkaan voineet saada tietää, että Kristian Kristiansson oli Oskar Stephensson. Jos he epäilisivät, niin hänen täytyisi teeskennellä sitä enemmän; jos he kysyisivät, niin täytyisi kieltää.
Mitä muuta oli hän toivonut? Ajatuksissaan hän aina saattoi sallia itsensä tulla tunnetuksi oikealla nimellään ja omana itsenään; mitä salaista ylpeyden ja turhamaisuuden mielikuvaa hän tietämättään olikaan vaaliskellut? Rikoksensa sovitukseen oli hän lähtenyt Islantiin. Ja sydänsopessaan oli hän ajatellut tuota hetkeä uransa huipuksi, menestyksensä korkeimmaksi täydennykseksi, voitonriemun päiväksi, jolloin hän korvaisi ystävilleen, jotka olivat häntä rakastaneet ja perin pohjin musertaisi vihollisensa, jotka olivat häntä vihanneet, ja lopulta liehuvin lipuin pääsisi päämääräänsä. Jos näin oli, niin hän oli nyt saanut oikeudenmukaisen rangaistuksen. Oskar Stephensson oli kuollut, eikä mikään eikä kukaan saattanut häntä henkiin herättää.
III.
Kristian Kristiansson muuttui yhä harvapuheisemmaksi aluksen lähestyessä määräpaikkaansa. Joka taival tiestä oli muistoja täynnä, ja ihanimmat tuntuivat katkerimmilta, onnellisimmat olivat vaikeimmat kestää. Hän seisoi laivan keulassa nähdessään ensi vilahduksen Islannista, jonka merestä kohoavat jäätiköt hurstiin verhoutuneen kummituksen tavoin sinertävän valkeina etäällä siinsivät. Ja silloin, muistellessaan niiden aikojen tenhoisia toiveita, jolloin hän ensi kerran oli nähnyt maansa sellaisena, ja kuinka monet niistä nyt olivat pirstaleiksi särkyneet, hän olisi pahoin murtunut, ellei kapteeni olisi ilmestynyt hänen taakseen ja iloisella äänellään mörissyt:
"Tuolla se on! Tuolla se on kotimaanne! Tuolla se paikka, jonka olette tehnyt kaikille tunnetuksi!"
Kristian Kristiansson palasi heti hyttiinsä eikä näyttäytynyt kannella ennen kuin seuraavana aamuna "Lauran" porhaltaessa vuonoa ylös. Silloin kauppias maihinnousuhatussaan ja -päällystakissaan alkoi osoitella hänelle nähtävyyksiä kuin muukalaiselle ainakin.