"Tuolla on vanha kaupunki, laajempana varmaankin kuin viimeksi nähdessänne. Tuo tuolla oikealla on uusi laivaveistämö ja täällä on pitaalisairaala vasemmalla kädellä. Tämä on Engey, haahkatelkkien asumasaari, oiva paikka nuoren kansan kuherrella. Tuolla keskellä kohoaa vanha tuomiokirkko, ja vasempaan siitä sijaitsee hallitustalo. Nuo uudet varastohuoneet peittävät ne nyt melkein kokonaan näkyvistä — minä itse olen ne rakennuttanut."
"Laura" laski ankkurinsa kaupungin alapuolelle kaljaasien ja hiilialusten joukkoon, ja muistellessaan, miten hän viimeksi oli siinä seisonut, olisi Kristian Kristiansson taas helposti joutunut mielenliikutuksen valtaan, ellei häntä olisi huumannut kova touhina ympäristössään — komentosillalta kaikuvat määräykset, köysiportaita laskevien merimiesten hoilotukset ja meluavat ihmiset, jotka pienillä veneillään olivat tulleet laivan luo, ja paraikaa kapuilivat ylös kannelle.
Kristian Kristiansson tunsi useimmat venemiehistä, vaikka he olivat nyt vanhoja, jotka ennen olivat olleet keski-ikäisiä, ne keski-ikäisiä, jotka olivat olleet nuoria, ja nuorukaiset olivat käyneet parrakkaiksi miehiksi. Mutta ei yksikään heistä tuntenut Kristian Kristianssonia nostaessaan hänelle hattuaan tai kulkiessaan hänen ohitsensa päällystön luo mennäkseen.
"Hyvää huomenta, perämies! Huomenta, kapteeni! Mitä matkustajia tällä kertaa?"
"Ei muita kuin yksi ainoa, lukuunottamatta Jon Oddssonia, mutta hänpä onkin koko joukon arvoinen — Kristian Kristiansson!"
"Mitä! Suuri Kristian Kristiansson?"
Vähemmässä kuin kolmessa minuutissa oli puolet veneistä kiitämässä viemään uutisia kaupunkiin, sillä välin kun jäljellä olevien omistajat kilvan kiistelivät Kristianssonin matkatavaroista, saadakseen kunnian kulettaa ne maihin.
"Alallanne, pojat!" komensi kapteeni. "Herra Kristiansson menee minun matkassani laivan veneessä, älkää unohtako sitä!"
Kesti runsaasti puoli tuntia, ennen kuin tämä saattoi tapahtua, sillä Kristian Kristianssonin tuli ensin karttahuoneessa tyhjentää malja kapteenin terveydeksi ja laivan onneksi. Kun he vihdoin alkoivat soutaa maihin matkalaukut kasattuina veneen keulaan ja kapteenin pakinoidessa perässä, saattoi säveltäjämme tuskin hillitä itseään muistellessaan sitä synkkää yötä, jona oli lähtenyt Islannista kenenkään hyvästelemättä, paitsi äitinsä, joka istui hänen vieressään ja piteli hänen kättään, ikäänkuin ei olisi konsanaan voinut luopua siitä.
Veneen saapuessa rantaan oli satamasillalle kerääntynyt väkeä tungokseen asti, ja Kristian Kristiansson astui maihin, näyttäen siltä, kuin olisi koettanut välttää yleistä huomiota, mutta kuitenkin varmasti tiennyt, että kaikkien katseet mitä kiinteimmin häntä seurasivat. Silloin muuan pieni lihava mies vaivaloisesti hengittäen — Kristiansson tunsi hänet paikalla — kumarsi syvään ja alkoi lukea jotakin pitkältä paperiarkilta.