Se oli ylistystä tulviva adressi, jonka kaupungin valtuuston puheenjohtaja tuota pikaa oli asukasten nimessä kokoonpannut. Se alkoi: "Kuuluisa maanmiehemme" ja jatkoi tervehtäen Kristianssonia miehenä, joka oli "vuosituhannen yöstä uudelleen elvyttänyt muinaisen hengen ja maineen."
Kiihdyksissään ja häpeissään, tuskin uskaltaen puhua, jottei äänen sointu häntä ilmaisisi, Kristian Kristiansson vastasi muutamilla jokapäiväisillä lauseparsilla, ja sitten, kansanjoukon kuiskaillessa: "Vaatimaton!" "Suuruuden vaatimattomuutta se on, tietäkääs!" hän koetti työntäytyä hotellia kohti.
Hän ei ollut astunut montakaan askelta, kun kohtasi valtiosihteerin virkapukuun, hattuun ja viittaan puetun nuoren miehen, joka työnsi kansanjoukon syrjään ja huohotti kuin juoksujalkaa rientänyt:
"Ministeri tervehtää ja pyytää, että kunnioittaisitte häntä saapumalla hallitustaloon vieraaksi."
Kristian Kristiansson koetti estellä, mutta kaikkien katseet olivat häneen kiinnitettyinä, ja nähdessään, että oli mahdotonta epäluulon alaiseksi joutumatta päästä pakoon, hän suostui seuraamaan miestä.
Lyhyt matka hallitustalolle oli kuin kulkua Golgatalle. Joka askel oli muistoja täynnä — menneitten huvien, intohimojen, hilpeiden riemujen, surujen ja murhenäytelmien muistoja — mutta näiden kimmotessa häntä vastaan yksin katukivistäkin täytyi hänen nyökäytellä päätään ja näyttää iloiselta, kun sihteeri hänen rinnallaan käyden yhtenään rupatteli, antaen selityksiä ja kuvauksia paikoista, joiden ohi he kulkivat.
"Tämä on pääkatumme, herra Kristiansson. Tuo on paras hotellimme, ja tässä kansallispankkimme. Tuo avara rakennus, jonka katolla liehuu Islannin lippu, on valtiopäivätalomme. Tuolla on vanha tuomiokirkko, ja tämä — tämä on hallitustalo."
Häpeän painostamana, kaksinaisuudentunteen huumaamana ja vapisten ilmitulemisen pelosta Kristiansson vain myönteli: "vai niin", ja "niinkö?", kunnes saapui vanhan kotinsa eteiseen. Ja silloin, muistaessaan miten ja milloin hän siitä viimeksi oli astunut ulos — yksinään, yön pimeydessä, arvottomana, isänsä hylkäämänä — oli hänellä täysi työ hillitessään kovaa haluaan kääntyä pois ja paeta. Mutta samassa hänen isänsä ovi äkkiä aukeni, ja kynnyksellä seisoi toinen mies puettuna kuvernöörin virkapukuun ja käsi ojennettuna.
Kristian Kristianssonin sydän tykytti, niin että hän oli läkähtymäisillään. Mitä järjetöntä ilveilyä tosielämässä oli tämä, että hänet, joka vast'ikään oli karkoitettu pois Islannista, otettiin palatessaan avosylin vastaan? Mitä mieletöntä sokkosillaoloa kohtalon voimat hänen kanssaan leikkivät? Hän ei ollut turhaan ottanut Kristian Kristianssonin nimeä. Millä näkymättömillä siivillä olikaan kohtalo hänet verhonnut hänen niin tehdessään, ja olivatko nämä siivet peitetyt kunnian vaiko häpeän höyhenillä, palkinnon vai rangaistuksen, ilon vai surun, elämän vaiko kuoleman?