"Suuri kunnia on tullut Islannin osaksi, kun ensiksi esiinnytte omassa maassanne", sanoi rehtori.
"Niinpä tosiaan, rehtori, ja herra Kristiansson saa nähdä, ettei hänen maineensa täällä ole mikään tyhjä kupla."
"Ei löydy yhtäkään ylioppilasta, joka ei laulaisi laulujanne", vakuutti rehtori.
"Eikä yhtäkään nuorta talontyttöä, joka ei soittelisi kappaleitanne", täydensi ministerin rouva.
"Ihmeellistä!" virkkoi ministeri itse. "Kerrassaan Ilmeellistä! Mutta aina olenkin sanonut, että sävelniekka on kansainvälinen taiteilija. Muut taiteilijat — runoilijat, esimerkiksi — vaativat kääntäjänsä, mutta sävelniekka ei kaipaa mitään välittäjää. Hän käyttää tuota ainoata, yleismaailmallista kieltä, ja hänen puhuessaan voi koko maailma kuunnella. Oiva lahja! Miltä tuntuneekaan kuulua suurten säveltäjien joukkoon! Vaikka kenties silläkin on varjopuolensa. Mitä sanookaan runoilija? He oppivat kärsimyksistä sitä, mitä lauluissaan opettavat. Se on surullista. Lieneekö totta? Tokkohan kaikki ylevät laulut, suuret sinfoniat ja oopperat ovat luojiensa kärsimysten tuotteita, tosielämän kärsimysten, ehkä muutamassa tapauksessa synnin ja surunkin synnyttämiä. Mitä arvelette te, herra Kristiansson?"
"Jumala tiesi", sanoi Kristiansson, ja sen jälkeen vallitsi hetken hiljaisuus.
"Stephen raukka!" huudahti piispa yht'äkkiä, ja sitten kaikki kohottivat katseensa ylöspäin.
"Tulin tässä ajatelleeksi", jatkoi piispa, "että jos synti ja suru lisäisivät neronlahjaa suurta sävelteosta laatiessa, olisi eräs tässä talossa syntynyt varmaankin jättänyt jälkeensä kuolemattomia teoksia."
Kristian Kristiansson oli muiden kanssa katsahtanut ylös, ja ministeri kallistui hänen puoleensa selittämään matalalla äänellä: "Surullinen historia, herra Kristiansson — koskee erästä edeltäjäni poikaa, jonka elämä joutui haaksirikkoon, mies paran."
"Tarkoitatte Oskar Stephenssonia?"