"Tahdon tosiaan", selitti Kristian Kristiansson, ja ottaen laajan lompakon povitaskustaan hän veti esille shekkikirjan ja tarttui kynään.
"Herra Palsson", hän lausui — pankkiiri säpsähti kuullessaan nimeänsä mainittavan, mutta sitten kumarsi ja hymyili — "minua suuresti liikutti eräs puutteen kuvailu eilisillä ministerin päivällisillä, ja tahtoisin olla joksikin avuksi."
"Te olette hyvin jalomielinen, herra Kristiansson, ja jos voin teitä pienimmälläkään tavalla palvella, pienimmälläkään tavalla, niin käskekää vain."
"Asia koski edesmenneen maaherran perhettä — kuulin, että he ovat velassa pankkiin ja että pankki parhaillaan panee toimeen uloshaun."
"Ikävä kyllä se on totta, mutta pankki on ollut hyvin leppeä — hyvinkin leppeä, sanon — oli mahdotonta odottaa enää kauemmin."
"Arvelen, että velka on korkoja kiinnityslainasta Thingvellirin majatalokartanoa vastaan ja että rahat lainasi nykyisen omistajan isä?"
"Niin on asian laita, mutta korot ovat jo pitkältä ajalta maksamatta, ja itse kiinnityskin — itse kiinnityskin on kaikkea muuta kuin hyvä vakuus."
"Herra Palsson", sanoi Kristian Kristiansson, "jos minä maksaisin teille korot omasta kukkarostani, niin ehkäisisikö se toimenpiteen?"
Pankkiiri näkyi pidättävän henkeään. "Te olette hyvin hyvä", hän virkkoi tovin kuluttua. "Mutta korkosumma on suuri; tuskin olette sitä osannut ajatellakaan."
"Miten suuri?" kysyi Kristian Kristiansson.