Voi surkeata ilveilyä! Voi rikottua ja mieletöntä valaa! Mutta ei sittenkään niin mieletöntä, paitsi hänen omalle loukatulle aikomukselleen, sillä nyt hän tiesi, miksi oli ottanut Kristian Kristianssonin nimen. Syyttävän omantuntonsa sokeassa tuskassa hän oli luullut tehneensä sen vain kieltääkseen itseltään maineen, minkä hänen teoksensa hänelle tuottaisivat, mutta kohtalon käsittämättömillä ja ilkkuvilla voimilla oli ankarampia tarkoituksia kuin tuo. Se tapahtui siksi, että hän Oskar Stephenssonina kuoltuaan vielä palaisi Islantiin, näkisi käytöksensä kaikki seuraukset, — että hän, kuin paljain jaloin geysirin kuumalla pohjalla kulkien, seuraisi nuoruutensa polkuja ja hautajaisia; että elossa olevat kiduttaisivat häntä kiitollisuudella ja kuolleet muistoilla; että Jumalan vanhurskas käsi lepäisi hänen päällään raskaampana kuin konsanaan ennen ja hän saisi palkan kaikista teoistansa.
Tämän tähden oli hän ottanut Kristian Kristianssonin nimen ja voittanut sen nimen maineen. Ja hänen uuden elämänsä marttyrius oli alkamassa.
V.
Heti kun pankki aamulla avattiin, lähti Kristian Kristiansson sen johtajaa tapaamaan, ja hänet otettiin vastaan ylenmääräisen kohteliaasti.
"Saanen esittää itseni", hän aloitti.
"Aivan tarpeetonta", vastasi pankkiiri kumartaen, "koko maailma — sanon koko maailma, herra Kristiansson, tuntee teidät."
"Olette kai saanut kirjeen pankkiiriltani Lontoosta —?"
"Sen saimme — se tuli 'Lauran' tuomassa postissa."
"Siinä luullakseni pyydetään teitä hyväksymään nimikirjoitukseni kahteensataan tuhanteen kruunuun asti."
"Se on summan suuruus, herra Kristiansson — kaksisataatuhatta. Jos tahdotte heti nostaa jonkin summan —."