"Aivan."
"Oi niin!" huokasi piispa ovea avatessaan. "Mitä suuria olisi hänkin voinut saada aikaan, jos taivas olisi sallinut!"
"Hän voisi nyt olla vaikka toinen Kristian Kristiansson", tuumi rehtori.
"Stephen raukka!" surkutteli piispa.
"Anna parka!" säesti rehtori, ja nuo kaksi vanha ystävystä lähtivät vaivalloisesti astumaan tietään pitkin.
Tällä välin mies, josta he tietämättänsä puhelivat, kärsi itsesoimausten tuskia. Epärehellinen hanke väärän nimen avulla oli saavuttaa kansansa rakkautta ja kunnioitusta oli tukehuttamaisillaan hänet. Se oli tarpeellista, se oli välttämätöntä, sitä vaati menettelytapa, johon hänet sai ryhtymään toimi, joka toi hänet kotiin. Mutta jos ne, jotka sokeassa innostuksessaan lausuivat hänet tervetulleeksi, olisivat tienneet, kuka hän oli, miten olisikaan heidän sydämensä häntä kohtaan kylmennyt, myötätuntoisuutensa muuttunut inhoksi ja ihailunsa ylenkatseeksi!
Ilta oli Kristianssonille herkeämätöntä kärsimystä! sillä kaikki mitä tässä talossa tapahtui, vähäpätöisinkin esine, mikä hänen silmäänsä sattui, näytti olevan määrätty häntä kiduttamaan. Niin pian kuin mahdollista hän pyysi päästä levolle.
Hänet osoitettiin makuuhuoneeseen, jossa Thora ennen oli asustanut!
Tämä oli viimeinen pisara hänen kärsimystensä kalkissa. Hän oli kuin salakuoppaan pudonnut, ja hänen teki mieli sanoa: "Antakaa minulle mikä huone tahansa, kun vaan ei tätä!" Mutta hän ei uskaltanut puhua, jottei pieninkään sana olisi häntä kavaltanut.
Suljettuaan oven hän heittäytyi uunin luona seisovaan nojatuoliin ja näki taas kuin salaman välähdyksinä sarjan tähän huoneeseen liittyviä elämänsä kohtauksia. Hän ajatteli hääyötään, kun sykkivin sydämin hiipi hauskaan, kodikkaaseen morsiuskammioonsa ja vuodeuutimien takaa kuuli Thoran värähtelevän hengityksen. Hän ajatteli riemuisaa aamua, kun Thoran kalpeat kasvot päivänpaisteisina hohtivat ja aamuruskon hehku täytti huoneen, aamua, jolloin heidän lapsensa oli syntynyt. Hän muisteli synkkää päivää, kun näki vaimonsa kuolleena lepäävän, ja raskasta hetkeä, jolloin viimeisen kerran häntä silmäiltyään kätki sävellyksensä hänen arkkuunsa.