"Se osoittaa hyvää sydäntänne, että otatte osaa onnettoman aateveli-vainajanne perheen kohtaloon, ja jos minulla olisi ollut vähintäkään aavistusta siitä, että halusitte kuulla tarkemmin heistä, niin olisin voinut kutsua pankkiirin tänne.
"Tapaan hänet huomenna", vastasi Kristian Kristiansson, ja sitten hän heittäen harvasanaisuutensa puheli seuraavan puolen tunnin ajan muista asioista.
Hän puhui hyvin, ja seura oli ihastuksissaan, sillä ei kukaan heistä aavistanut, että hänen eloisuutensa oli vain hermostumista ja naurunsa häpeänsekaista. Päivällisen päätyttyä piispa, joka lakkaamatta oli tarkastellut Kristian Kristianssonia, nousi ja ojensi hänelle kätensä.
"Olen erittäin onnellinen", hän virkkoi, "kun sain nähdä teidät, ja toivon, että vastakin tapaamme. En ymmärrä ensinkään musiikkia, hyvä herra, mutta minua ilahuttaa nähdä, että jalo soittotaiteilija on vain toinen nimitys jalolle miehelle, ja rukoilen Jumalaa siunaamaan teitä sekä ruumiin että sielun puolesta."
Kristian Kristiansson ei saanut vastatuksi, sillä piispan ylistys lisäsi hänen omantuntonsa tuskia uudella mielikarvaudella, ja hän vain kumartui suutelemaan vanhuksen kättä.
Piispa oli hyvillään ja liikutettuna. "Hän on kovin miellyttävä! Kerrassaan ihastuttava!" hän kiitteli pukiessaan ylleen päällysnuttua eteisessä. "Hän tuo minun mieleeni erään, jonka joskus olen tavannut."
"Niin minunkin", yhtyi rehtori.
"Tuo siro käytös, viehkeä hymyily ja ääni, joka tunkee ytimiin ja luihin —"
"Onko hän todella yhdennäköinen — vai johtuuko vain siitä, että pöydässä puhuimme —"
"Tarkoitat onnetonta nuorta —"