"Ette luule asian olevan mitenkään autettavissa?"
"Olen varma — ihan varma, ettei sitä voi mitenkään auttaa."
"No niin — jos sen täytyy tapahtua, niin sen täytyy", taipui Kristian Kristiansson, ja kastaen kynänsä musteeseen hän toisti ikäänkuin jälkiajatuksena: "Korkoja on kahdeksantuhatta kruunua, niinkö?"
"Vähintäänkin kahdeksantuhatta kruunua. Lakikulunkien ja muiden kustannuksien kanssa luultavasti kymmenenkin — niin, luultavasti kymmenen."
"Ja pääsumma on…"
"Pääsumma on satatuhatta kruunua."
"Ihmisraukat, ihmisraukat!" säälitteli Kristian Kristiansson. Hän alkoi kirjoittaa maksuosoitustaan, mutta pankkiiri jatkoi puhettaan.
"Olen pahoillani äidin tähden, herra Kristiansson, — todellakin hyvin pahoillani äidin tähden. Hän kuuluu sukupolveen, joka on nopeasti häviämässä, mutta moni hänet kuitenkin täällä kaupungissa vielä muistaa. Hyvä äidillinen sielu — on surkuteltavaa, että onnettomuudet ovat kohdanneet häntä näin armottomasti hänen elämänsä iltana —. Imupaperiako?"
"Kiitos!"
"Säälikseni käy poikakin — käy tosiaan säälikseni poikakin. Oikea Ismael, herra Kristiansson — on aina ollut ja sellaisena pysyykin — mutta hän näkyy kerrassaan kovia kokeneen. Totta puhuen oli kartano alusta pitäen rasitettu kiinnityksillä aika lailla yli arvonsa, ja jos hän olisi luopunut ponnistuksistaan viisitoista vuotta sitten, niin olisi saattanut olla parempi hänelle itselleen, pankille ja joka miehelle. Nähtävästi hän tahtoi sen säilyttää perheen tähden, ja poloiselle on se tunnustus annettava, että hän on taistellut urhon tavalla — onpa kylläkin taistellut urhon tavalla."