"Oliko se muiston kunnioittamista, että hän möi oikeuden hänen hautansa häpäisemiseen ja sitten kulutti rahansa pelipöytien ääressä?"
Tuskanhiki kihoili Kristian Kristianssonin otsalla, hän oli unohtanut käyntinsä tarkoituksen, kun samassa ovi aukeni ja hän katsahti ylös, toivoen näkevänsä Elinin.
Mutta se oli taasenkin vain täti Margret, nyt pestynä ja voideltuna sekä silmälasit nenällään.
Kristian Kristiansson tarjosi tuolin vanhalle naiselle ja alkoi puhella lapsesta.
"Miehellä, josta puhumme, oli kyllä vikansa, sen Jumala tietää, mutta olisittepa kuullut hänen puhuvan teistä, herraseni, ja sisarestanne sekä tyttärestään, varsinkin pikku tyttärestään…"
"Hän puhui tyttärestään, niinkö?"
"Lakkaamatta —, näkyi häntä alituisesti ajattelevan."
"Ainakaan hän ei mitään muuta tehnyt. Jätti minut lasta elättämään eikä milloinkaan lähettänyt äyriäkään avuksi."
"Ehkä hän itse oli köyhä — niin, tiedänkin sen."
"Mutta mitä kirjeitä hän sitten lähettelikään äidilleen, kerskuen liikkeestään ja ylhäisistä ystävistään, joita oli alkanut saada?"