Kristian Kristianssonia halutti heittää valenaamarinsa ja huudahtaa: "Ja tässä olen jälleen, kummi-isä!" mutta hän ei voinut eikä rohjennut puhua. Hän nousi mennäkseen, ja vanhus saattoi hänet ovelle.
"Tulen tänne vielä, ennen kuin lähden maasta", virkkoi hän viimeksi, "ja silloin minulla kukaties on jotakin teille sanottavaa."
Kun johtaja palasi vierashuoneeseen näyttäen samalta harmaalta, mutta nyt pilvien kiehtomalta kalliolta, niin täti Margret, joka tuskin oli hievahtanut paikaltaan, virkkoi pelästyneellä äänellä ikäänkuin aaveen nähneenä:
"Tiedätkö, kuka tuo oli?"
"Mitä tarkoitat?"
"Tuo oli Oskar Stephensson."
"Margret Nielsen, sinä olet järjiltäsi. Oskar Stephenssonhan on kuollut."
"Sitten hän on herännyt henkiin jälleen. Tuo on Oskar Stephensson niin varmasti kuin minä olen elävä nainen."
VII.
Kristian Kristiansson jätti johtajan asunnon mielenliikutuksesta hehkuen. Oi, kunpa saapuisi hetki, jolloin saisi heittää yltään kaksinaisuuden asepuvun — jolloin saattaisi lausua omaisilleen: "Minä olen Oskar Stephensson; pitäköön maailma minua Kristian Kristianssonina, mutta ainakin teidän tulee tietää, kuka olen."