Sill'aikaa oli mies itse matkalla Thingvelliriin. Jos pilvet taivaalla riippuivatkin synkkinä, niin oli hänen sydämensä hilpeä ja reipas; vaikka meri mylvi mustaa rantavyörymää vastaan yksitoikkoisen joleasti, sointui koko hänen olennossaan riemukkaan toivon sävel. Hänen ajatuksensa, mielikuvituksensa, tunteensa ja toimihalunsa oli hurjassa hyörinässä, ja ensi kerran tunsi hän itsensä täysin onnelliseksi Islantiin palattuaan.
Jumala oli sallinut hänen tulla ajoissa pelastamaan omaisensa joutumasta mieron tielle! Hän oli rikkonut ja hän oli kärsinyt, mutta sovituksen pyhää velvollisuutta ei häneltä kiellettäisi! Majatalokartano, joka oli pantattu hänen veljensä pelastamiseksi lain kourista, jätettäisiin nyt velattomana takaisin omistajalleen! Kaksisataatuhatta kruunua oli hänellä taskussaan, ja niillä hän ostaisi tuon vanhan kartanon huutokaupassa huomen-aamulla!
Lyhyttä laukkaa tietä pitkin ulos kaupungista ratsastettaessa liiteli hänen toivokas ja riemuitseva sielunsa syyslehden lailla, jota tuuli teuhaten kuljettaa. Hän kuvitteli saapuvansa kartanolle illan hämyssä ja tapaavansa äitinsä, Magnuksen sekä tyttärensä Elinin. Hän kuuli lausuvansa: "Äiti, etkö sinä tunne minua? Minä olen Oskar, ja olen palannut kotiin sovittamaan entiset." Ja seuraavana päivänä, huutokaupan ollessa ohi, oikeudenpalvelijain lähdettyä ja jokaisen itkiessä onnesta, hän kuvitteli ottavansa Elinin polvelleen — Elinin, jolla oli Thoran silmät mutta jonka kasvoissa hän näkisi omat piirteensä ikäänkuin kuvastimessa — niin, ja kuiskaavansa hänelle hellästi: "Sinä tulet nyt mukaani, rakkahimpani, ja jos lapsena olet jäänyt jotakin vaille, niin olet nyt naisena saava siitä täyden korvauksen!"
Hevospoikaankin tarttui hänen kepeä mielialansa, ja heidän ratsastaessaan eteenpäin hän lauleli pätkiä keijukaislaulusta:
"Tanssi öin ja päivin vaan, kaikki kuihtuu aikanaan, lempi vain jää ainiaan."
Hän oli pitkä kahdeksantoistavuotias poika ja tuli epäilemättä äitiinsä, tyttömäisistä vaaleanpunaisista kasvoistaan päättäen. He olivat sivuuttaneet lämpimät lähteet ja Ellida-virran ja nousseet ensimmäisen matkalla kohtaavan ylänteen harjalle, ennen kuin pojan päivänpaisteinen mieliala alkoi laskea. Silloin, heidän lepuuttaessaan hevosiaan ja sitoessaan satulavyöt kireämmälle, lausui tämä pelästyneellä kuiskauksella:
"Kuuletteko sitä, herra?"
"Mitä niin?" vastasi Kristian Kristiansson.
"Vuorenhuippua", vastasi poika, osoittaen ryhmyistä epätasaista kalliota, joka kohosi oikealla kädellä olevan vuoren korkeimmalta harjalta ja jonka laella synkkä musta pilvi lipui, näyttäen ilman hirviöltä.
"Mitä siitä sitten, poikaseni?"