"Itsensä Oskar Stephenssonin."
Oli kuin salama olisi iskenyt heidän keskeensä.
"Niin, se selittäisi monta seikkaa — se selittäisi, se," lausui pankkiiri, ja hän kertoi jutun Magnus Stephenssonin koroista.
Puolessa tunnissa oli tieto kulovalkean kohinalla ja nopeudella kulkenut kautta kaupungin. Kristian Kristiansson olikin Oskar Stephensson! Senhän hän oli tavallaan itse viittaamalla ilmaissut, eikä siitä mitään epäilystä saattanut olla!
Sinä iltana kerrottiin satoja juttuja Oskar Stephenssonista. Jotkut niistä olivat hyviä ja juteltiin kyyneleet silmissä, mutta toiset pahoja, ja kuitenkin niihin vastattiin kaikuvalla naurulla. Hotellin tupakkahuoneessa ylioppilaat lauloivat Oskarin lauluja, kunnes lamput sammuivat, ja sen jälkeen he hoilailivat niitä pimeässä kymmenkuntaan eri sävellajiin, niin että ikkunat tärisivät heidän voimakkaiden ääntensä kai'usta.
Sillä välin oli ryhmä vakavampia kansalaisia käynyt kertomassa oletuksensa ministerille, ja tämä oli vastannut viekkaalla hymyilyllään:
"Emme tietenkään saata häntä paljastaa, mutta voimme jatkaa juhlan valmistuksia ja siten houkutella häntä ilmaisemaan itsensä."
Niitä jatkettiin viipymättä. Juhla tapahtuisi lainoppineiden klubissa sen päivän iltana, jona vieras palaisi Reykjavikiin. Ministerin oli esitettävä malja "Kristian Kristianssonille, Islannin lempipojalle ja perilliselle!" Sitten oli ylioppilaiden määrä laulaa Oskar Stephenssonin isänmaallinen hymni "Isafold! Isafold! Tulen, pakkasen maa!" Ja kun juhlavieras oli puhunut, niin tuomiokirkon kuoro laulaisi Kristian Kristianssonin liikuttavan virren: "Ken astuu ylös Herran vuorelle, ken nousee Hänen pyhään paikkaansa? Yksin se, jolla on puhtaat kädet ja puhdas sydän ja joka ei ole turhuudessa pöyhkeillyt!"
Kaikki muu oli unohdettua! Poissa oli viha, joka kymmenen vuotta oli Oskar Stephenssonin nimeen liittynyt! Häpeä, jota ei edes kuolema ollut saattanut karkoittaa, oli hävinnyt pois neron häikäisevän valosoihdun tieltä, menestyksen välkkyvän suitsutus-alttarin edestä.