"No, eipä kukaan ole kuorsaamalla rikastunut."
Kristian Kristiansson oli heilahtanut satulaan, kun johtaja Nielsen tuli hänen luokseen, kirkastunut kiilto vettyneissä silmissään, ja lausui:
"Älkää kummastuko, jos seuraan teitä Thingvelliriin. Elämä on lyhyt, ja ennen kuin kuolen on minulla jotakin sanottavaa Magnus Stephenssonille."
"Me puhuimme hänestä laivalla, muistattehan, hänestä ja hänen lurjusmaisesta nuoremmasta veljestään", sanoi kauppias.
"Niin tosiaan", vastasi Kristian Kristiansson, ja sitten viime hetkessä, kun poni-poikakin oli noussut ratsunsa selkään ja kaikki oli valmiina lähtöön, muukalaisen valtasi huimapäisyyden henki ja hän lisäsi: "Mutta te teitte yhden erehdyksen, herra Oddsson."
"Ja minkä, herra Kristiansson?"
"Te sanoitte, että Oskar Stephensson ei ollut koskaan tehnyt mitään muuta elämässään kuin lopettanut sen, mutta kerran hän teki jotakin, sen muistan. Hän oli ehdokkaana valtiopäiville, siihen aikaan kun oli kotona, ja antoi aimo löylytyksen sille pässinpäälle, joka asettui vastaehdokkaaksi. Hyvästi!"
Hänen mentyään tuntui kuin olisi päästy lumouksesta. Hänen viime sanoissaan, hänen naurussaan sekä siinä tavassa, millä hän kohotti lakkiaan nelistäessään kevyesti tietä ylöspäin, oli jotakin, mikä herätti hämärää aavistusta hänen oikeasta olemuksestaan portilla seisovien pakinoitsijain parvessa. Hetkisen he töllistelivät aivan ymmällään toinen toistaan silmiin, kunnes kauppias virkkoi: "Kuka hiidessä hän onkaan?"
"Sanonko ma, kenen sisareni väittää hänen olevan?" kysäisi Nielsen.
"No kenen?"