"Lähetän heti paikalla hakemaan poneja. Te tarvitsette kaksi — yhden itsellenne ja toisen hevospojalle. Tehän palaatte muutamien päivien päästä, joten otaksun, että jätätte matkakapineenne tänne."
Hevospoika saapui ponineen puolenpäivän aikaan, ja kun tällä välin tieto Kristianssonin lähdöstä oli levinnyt läpi kaupungin, niin oli joukko kaupunkilaisia kokoontunut portille katsomaan hänen lähtöään. Näiden joukossa olivat pankkiiri Palsson, kauppias Oddsson, kapteeni Zinsen, valtuuston puheenjohtaja Jonsson ja — kummallisinta kaikesta — ukko Nielsen.
Kutkuttavan utelias mieliala vallitsi tässä pienessä rykelmässä, sillä huhu noista kahdestasadastatuhannesta kruunusta oli kulkenut suusta suuhun, ja ihmetellen kyselivät ihmiset, kuka tämä muukalainen oli, ken hänen isänsä oli ollut ja mitä hän tekisi niin paljolla rahalla. Pitkässä sinisessä matkanutussaan ja tiukasti istuva karvalakki päässään tullessaan ulos rakennuksesta, jättäen porttikäytävässä hyvästi isännälleen ja emännälleen, näkyi Kristian Kristiansson olevan reippaalla tuulella, sillä hän tervehti hilpeästi jokaista portilla, mainiten useimmat joukosta nimeltään.
Tämä yhä jännitti uteliaisuutta, ja herkeämättömän naurun ja kokkapuheiden kaikuessa alkoivat rohkeimmat yritellä kysymyksiä.
"Aiotte yöpyä majatalo-kartanoon, herra Kristiansson, vai mitä?"
"Epäilemättä, herra Jonsson, epäilemättä."
"Mutta siellä pidetään huutokauppa huomenna, kuten tiedätte — siellä pidetään huutokauppa huomenna, joten teidät ajetaan pois niin pian."
"Ellei", puuttui puheeseen kapteeni, viekkaasti räpäytellen oikeaa silmäänsä, "herra Kristiansson osta koko vanhaa kontua ja rupea maanviljelijäksi ja majatalonpitäjäksi."
"Miksi ei, kapteeni Zinsen, miksi ei?"
"Raskasta työtä aamusta iltaan, herraseni."