Itse kangas, kun he sille saapuivat, oli valkoinen aavikko, mustien kallioiden ja tunturien reunustama. Tien he saattoivat löytää ainoastaan seuraamalla viittoja, jotka seisoivat ikäänkuin valkopäät vahtisotilaat selkä myrskyyn päin käännettynä harvassa rivissä, jota jatkui yli koko kaamean kentän.
Autiuden tunne oli ihan lamaannuttava, ja ääni tuntui varoittavan:
"Palaja takaisin, kun vielä on aikaa!" Mutta taaskin Kristian
Kristiansson ajatteli äitiään, Magnusta ja Eliniä ja huomista
huutokauppaa ja hoputti hevostaan kahlaamaan syventyneen lumen lävitse.
He eivät olleet paljoakaan edenneet, kun tuuli painui alas, vimmatusti viuhtoen vasten heidän kasvojaan. Lumihiutaleet ryöppysivät ja sinkoilivat heidän ympärillään kuin piikiven palaset. Jokainen hiekale tuntui viiltävän ihoa, samalla kuin kylmä kävi tuimaksi. Jäätä hyytyi heidän kulmilleen ja silmäripsiinsä, niin että heidän täytyi joka toinen minuutti pysähtyä, taitellakseen sitä pois.
Lopuksi yllätti heidät pimeyskin, paksun lumituiskun tuottama kamala, haudankaltainen pimeys. Hurja lumipyörre vyöryi yli aavikon, täyttäen tupruillaan ilman ja verhoten matkailijat toistensa näkyvistä. Tuli niin synkkä pimeys, että he saattoivat nähdä vain muutaman kyynärän pitkältä ympärilleen, yhdessä pysyäkseen ollen pakotettuina vähän väliä huutamaan toisilleen.
He olivat nyt joutuneet täydellisesti myrskyn valtaan eivätkä voineet enää ajatella takaisin palaamista. Tuuli kohisi, ulvoi ja itki; lumi löi purevasti vasten kasvoja. Ei missään ollut kalliota, puuta tai pensasta tarjoamassa suojaa; ei ollut ympärillä eikä yläpuolella muuta kuin avara erämaa ja yhäti synkkenevä pimeys.
Kristian Kristiansson surkutteli poikaa, mutta hänen oma rohkeutensa oli myrskyn yltyessä yhä ylennyt. Hän taisteli mielestään rajua kaksinkamppailua luonnonvoimien kanssa. Taipaleen päässä olivat hänen äitinsä, Magnus ja Elin, jotka hän kykenisi pelastamaan hädästä, kunhan vain ehtisi perille ennen aamua. Se oli kuin taistelua elämästä, lähimpiensä ja rakkaimpainsa elämästä, luonnonvoimien hurjaa hillittömyyttä vastaan. Itse luontokin näytti olevan vielä sydämettömämpänä kuin se yleensäkin on ihmistä vastaan, käyden nyt armottomalla sodalla estämään häntä auttamasta omaisiansa. Mutta hän voittaisi sen! Tuiskutkoon vain lunta, satakoon rakeita tai jyrisköön taivas, mutta kotiinsa hän ehtisi ennen huutokaupan alkua! Hevoset alkoivat ensinnä uupua. Kristian Kristiansson ratsasti voimakkaalla täysi-ikäisellä tammalla, mutta pojan hepo oli nuori, vasta äsken opetettu, ja se näkyi olevan pökertymäisillään tuiskuun ja tuuleen. Tuokion kuluttua se käänsi pois päänsä myrskystä eikä suostunut kulkemaan eteenpäin, joten pojan täytyi astua alas satulasta ja käydä sen edellä, kiskoen sitä perässään suitsista. Pian se kokonaan pysähtyen lysähti kyljelleen ja saatiin vaivoin jaloilleen jälleen.
"Se on vasta nelitalvias, ja tämä on sen ensimmäinen matka", sanoi poika valittavalla äänellä, sivaltaessaan itsepäistä ratsua raipalla.
Mutta pian alkoi jo poika itsekin nääntyä. Hänellä oli rukkaset käsissään, mutta hevosta suitsista kiskoessaan hän kadotti toisen niistä. Sen tähden paleltui hänen paljas kätensä puutuen pian aivan hervottomaksi. Hevosta taluttaessa olivat hänen vaatteensa jäätyneet jäykiksi, niin että hän tuskin kykeni jalkojansa siirtelemään. Hänen äänensä heikkeni heikkenemistään, ja vain vaivalloisesti saattoi hän katkonaisin sanoin vastata kumppanilleen, kun tämä huusi hänelle edestä päin. Vihdoin kuului tyrehtyvä vaikerrus:
"Tulkaa noutamaan minut, hyvä herra — minä en jaksa enää."
Hiukan myöhemmin hän alkoi hourailla, puheli äidistään ja yritti riisua vaatteitaan, ikäänkuin mennäkseen levolle.