Kristian Kristiansson tunsi suurta tuskaa mielessään ajatellessaan, mitä kärsimyksiä oli poika paralle tuottanut. Hän nosti pojan satulaan, selkä käännettynä hevosen päätä kohti, lohdutellen häntä, mikäli tässä hirvittävässä asemassa kykeni.
"Rohkeutta, poikani, rohkeutta! Lepomaja ei saata olla kaukana. Siellä saamme suojaa, kunnes myrsky on ohi."
Kivipaateroista rakennettu pieni huone, johon hän aikoinaan oli Helgan kanssa astunut sisään, oli kuumenäyn tavoin kuvastanut hänen sielunsa silmissä. Kuinka kauan hän sai epätoivoisesti ponnistella, ennen kuin sinne pääsi, sitä hän ei itsekään tietänyt, mutta käyden varsan edellä ja taluttaen tammaa sivullaan hän vihdoin saapui majalle.
Heti kun pääsivät katon alle lankesi poika polvilleen ja alkoi sopertavalla äänellä kohmettuneiden huultensa välistä lukea uskontunnustusta: "Minä uskon isään Jumalaan kaikkivaltiaaseen —." Hän luuli lausuvansa iltarukoustaan.
Lepomaja oli huonosti varustettu, mutta siellä löytyi kuitenkin heiniä hevosille, jotka niitä heti rupesivatkin ahmimaan. Ei ollut lamppua, ja kun ovi suojaksi lumituiskulta suljettiin, oli sisällä pilkkosen pimeä.
Hetkisen perästä lämpisi ilma hevosten hengityksestä, ja miesten vaatteet sulivat. Tämä tuotti kovan vilun, ja heidän täytyi lyödä käsiään hartioihinsa, jott'eivät hampaita kalistellen olisi kylmissään värisseet. Sitten ilma kävi kuumaksi, kun hevoset alkoivat hikoilla; ja poika sieppasikin päällysvaatteet yltään, laskeutuen makuulle varsan kanssa vieretysten, aivan kuin kumpikin olisivat olleet ihmisolentoja.
Kristian Kristiansson heittäysi pitkäkseen matkustajia varten valmistetulle puulavalle, kuunnellen myrskyn pauhinaa ulkona. Tuuli ulvoi ja vinkui huoneen nurkissa, ja hän tunsi, että nietokset sen ympärillä paisuivat yhä paksummiksi. Jos myrskyä täten jatkuisi, niin saattaisi pikku hökkeli piankin hautautua lumeen, ja sitten olisi vaikeata tai mahdotonta sieltä raivata tietänsä ulos.
Hänen mielenlujuutensa alkoi vähetä. Hän alkoi kauhistua hirvittävää asemaansa. Julmat luonnonvoimat tuntuivat pääsevän hänestä voitolle. Hän oli vasta puolitiessä matkaansa, ja ellei hän pääsisi sen päähän ennen aamua, niin jäisivät hänen äitinsä ja pikku Elin kodittomiksi. Mutta myrsky ei näyttänyt taukoamisen merkkejä; hevoset olivat uupuneet, poni-poika menehtyneenä ja kaikesta päättäen oli mahdotonta päästä etenemään.
Yht'äkkiä uusi ajatus pälkähti hänen päähänsä. Istualleen kohoten hän huudahti:
"Poika, poika! Kuulehan, tunnetko tietä Borgista Thingvelliriin?"