"Me palvelimme siellä kymmenen vuotta, joten hyvin tunnemme väen", virkkoi Jon.
"Vanha Anna-raukka!" säälitteli Gudrun. "Hän olisi tervetullut jakamaan kanssani kaiken mitä täällä on, mutta kun puolikasvuiset poikamme makaavat porstuakamarissa, niin ei ole ainoatakaan vuodetta liikenemään."
"Eikö heillä ole kasvattitytärkin?"
"On, Herra nähköön; ja kukapa ei häntä halusta ottaisi avuksi askareihin, mutta isäntä ei tahdo kuulla puhuttavankaan sellaisesta. 'Elin ei saa ruveta kenenkään palkolliseksi', hän sanoo.
"Ei ole miehen oma syy, että Magnus Stephensson on joutunut vauriolle", vakuutti Jon. "Hänellä on Simsonin voimat, ja työtä on tehnyt kuuden edestä."
"Miten hän kestää kärsimyksensä?"
"Huonosti", vastasi Gudrun. "Hän ei nykyisin käy koskaan kirkossa eikä lue rukouksia kotonakaan."
"Niin"; sanoi Jon, "hän on hukannut uskonsa, miesparka, ja kun ihminen sen hukkaa, menee häneltä kaikki hukkaan — sen tiedätte."
"Ihmiset pelkäävät häntä", kertoi Gudrun. "Hän näyttää mieheltä, jolla ei ole mitään menestystä, joka huitoen käsillään ympärilleen häätää pois hyvät henget, jotka vaeltavat ihmisen sivulla."
"Ja minkä luullaan aikaansaaneen tämän muutoksen hänessä?"