"Pankki ja huonot ajat ovat siihen syypäät", vastasi Jon.
"Ja paha veli", lisäsi Gudrun. "Hänen veljensä on kuollut, ja vanharouva on tehnyt pojastaan pyhimyksen, mutta hän ei uskalla mainita hänen nimeään Magnuksen kuullen, sillä, silloin tämä nousee ylös ja lähtee ulos huoneesta."
"Vihaako hän siis veljeään niin kovin?"
"Oli aika, jolloin uskon hänen halunneen tappaa veljensä", tuumi Jon.
Kristian Kristiansson hypähti ylös ja valmistautui jatkamaan matkaansa Thingvelliriin, vaikka puoleksi jäätyneine jäsenineen tuskin pääsi satulaan tai turvonneilla sormillaan saattoi pidellä ohjaksia. Taaskin oli hänen rohkeutensa lannistunut, ja toivo, jolla oli aloittanut matkansa — riemuisan yhtymisen toivo — oli nyt poissa.
Magnuksen kiihkeys teki hänelle mahdottomaksi ilmaista itseään omaisilleen. Jos hän ovelle ratsastaen huudahtaisi: "Minä olen Oskar, sanoma kuolemastani oli väärä, ja nyt olen palannut kotia rikkaana ja menestystä kokeneena", niin mitä vastaisikaan siihen Magnus? Hän vastaisi: "Isäsi on kuollut, vaimosi on myöskin haudassa, äitisi ja tyttäresi ovat pitkät vuodet kärsineet köyhyyttä ja puutettakin — kaikki sinun rikkomustesi seurauksena — luuletko, että sinun kurjat kolikkosi voivat sitä korvata?" Ja sitten hänen veljensä työntäisi hänet takaisin maantielle.
Ei hän tänä iltana saattanut ilmaista itseään — ei ainakaan tänä iltana! Ehkä sentään huomenna, kun huutokauppa oli pidetty ja ruununvouti lähtenyt talosta, niin, ehkä huomenna, kun hän olisi tasoittanut tien ja täten varmistunut vastaanotostaan! Mutta nyt täytyi hänen mennä majataloon tavallisena matkustajana, joka oli tullut huutokauppaa varten paikalle.
Täten mietittyään menettelytapansa valmiiksi hän kävi jälleen toivokkaammaksi ja ponnisteli reippaammin mielin eteenpäin. Rajuilma oli nyt tauonnut, ja hänen päästyään Almanagjan äkkikäänteeseen tyyntyi tuuli kokonaan ja tantereelle näytti vain jättiläisvuori syytäneen laavansa lumena alas.
Itse rotko oli muistoja täynnä — muistoja hänen kunniansa, muistoja alennuksensa päivästä — mutta jääpuikkoja riippui nyt siellä, missä kansojen liput olivat liehuneet, ja suunnatonten sienten näköisiä luminietoksia oli röykkiöitynyt silloisten telttojen sijoille. Hän muisti noita-akan, joka oli sanonut: "Varo veljeäsi!" ja hän ajatteli valkeita kasvoja, jotka olivat pistäytyneet ovesta kesken tanssin. Viimattoman tyvenen vallitessa alkoi taivas seljetä muodostaen rotkon äkkijyrkkien seinämien välille majesteetillisen tähdistä välkkyvän katon, mutta hän hapuili pimeässä Hukutuslammen jäätyneelle pinnalle ja ihan läheltä sivuutti paikan, missä oli istunut Helgan kanssa.
Jäätyneen putouksen yli johtavalta sillalta hän ensi kertaa näki majatalon ikkunain tuikkeen, ja tällöin tuntui sydämen sykintä hänen rinnassaan salpautuvan. Hänen äitinsä, veljensä ja pieni rakas tyttärensä olivat tuolla, ja hän oli kymmenen vuotta valmistellut yhtyäkseen heihin, mutta nyt näin lähellä ollessaan hän tuskin sai lähteneeksi edelleen.