Tuntisiko äiti hänet — joka oli ensimmäisenä lukenut hänen kasvonpiirteensä ja tuntenut hänet kehdosta saakka? Kristian pelkäsi niin käyvän, ja sitten hän pamppailevan sydämensä levottomassa tuskassa taasen pelkäsi, että niin ei kävisi. Ei kenkään Islannissa ollut tähän asti tuntenut häntä, ja nyt hän tiesi olevansa vähemmän näköisensä kuin konsanaan, sillä hän oli palstatilalla kuvastimeen vilkaistessaan nähnyt huulensa turvonneiksi ja silmiensä verestävän tämän kauhean päivän nääntymyksen johdosta.
Hän oli ravata narskuttanut joen paikullisen jään yli sillan alapuolelta ja saapunut pihattopolun äänettömälle lumivaipalle, kun ovi aukeni ja kaksi miestä astui ulos. "Ruununvouti ja pastori", ajatteli hän. Hän pidätti ratsuaan, eivätkä he häntä kuulleet, mutta heidän käännyttyään pappilan polulle alkoivat koirat sisällä haukkua.
Hänen sydämensä sykintä oli hänet tukehuttaa, eikä olisi paljoa tarvittu, jotta hän olisi kääntynyt pakoon. Kuinka kauan hän siinä seisoi — viisikö minuuttia vai kymmenen — sitä hän ei huomannut. Sadat ajatukset ajoivat toisiaan hänen aivoissaan hurjemmin kuin pyryävä lumi. Mutta ajatellen lopuksi, että kaikkivaltias Jumala, joka oli johtanut hänet tämän hirveän päivän vaarojen läpi — tehden tyhjäksi pahanhengen aivoitukset ja elementtien voimat ja ajaen häntä eteenpäin kaikkivaltiaalla tahdollaan kuin hirmumyrskyn kiidättämää — niin, ajatellen, että Hän ei olisi nyt vihdoin johtanut häntä sinne muutoin kuin hyvään tarkoitukseen, Kristiansson kannusti hevosensa porrasten eteen ja kosketti ratsuraipallaan ikkunaan.
X.
Magnus Stephensson oli tosiaankin menettänyt uskonsa. Viisitoista vuotta hän oli koko sielunsa voimalla uskonut, että jokaista tässä elämässä kohdellaan ansionsa mukaan: että nuhteeton elämä ennemmin tai myöhemmin palkitaan ja pahuus rangaistaan. Mutta maailman kokemus oli vähitellen vuosi vuodelta jäytänyt tätä hänen vahvaa uskoansa ja täyttänyt hänen sydämensä mitä selittämättömimmällä ristiriitaisuudella. Miestä, joka nuhteettomasti eli, ei palkittu, eikä väärintekijä saanut kärsiä rangaistusta. Mitä sitten jäikään enää uskottavaksi? Että maailmaa hallitsemassa ei ollutkaan Jumalaa tahi että Hän ei tehnyt mitään, jos olikin olemassa?
Magnus Stephensson oli koettanut elää oikein. Hän oli ottanut kantaakseen muiden heittämät kuormat ja ponnistellut lujin sydämin. Viisitoista vuotta hän oli orjan tavoin raatanut, ja vaikka maksamatta jääneet velat yhä kasvoivat, niin ei hän koskaan ollut tahtonut uskoa lopun olevan tulossa. Kiinnityssumma oli ääretön, korko aivan liiallinen, ja pankin täytyisi tulla huomaamaan, että enempää kuin mitä hän sai irti maasta ja karjasta oli ihmisten mahdoton tehdä!
Mutta ulosmittaus oli lopultakin tehty, myyntikuulutukset julistettu ja molemmat esihuutokaupat pidetty. Silloin oli hänen uskonsa kadonnut kuin silmänräpäyksessä, ja hänen sielustaan oli noussut tuo juhlallisen korkea, joskin jumalaaherjaava huuto, jolla ihmiskunta hamasta maailman alusta oli taivasta kohti kohottanut valituksen ja vastalauseen karsimansa kurjuuden tähden: "Minä olen totellut Sinun lakejasi; minä olen elänyt nuhteettomasti; minä olen auttanut köyhiä ja tukenut ahdistettuja; minä olen jakanut leipäni orpojen kanssa ja suojellut leskiä — mitä olet Sinä tehnyt minulle?"
Siinä synkässä äänettömyydessä, joka tätä tärisyttävää kysymystä seuraa, häviää enemmänkin kuin ihmisen uskonto, ja niinpä oli Magnus Stephenssoniltakin mennyt samalla kertaa hänen uskonsa oikeaan ja väärään, hänen luottamuksensa oikeuteen, omaantuntoon ja hyveeseen, jättäen jälkeensä ainoastaan eläimellisen luonnon rajut kouristukset.
Siitä hetkestä asti kun ruununvouti saapui tekemään kalunkirjoitusta, oli Magnus tehnyt tuskin muuta kuin istunut salissa ja juonut. Hän istui siellä päivät päästänsä, karkeat lumisäärykset vedettyinä saapasten yli, nyreät kasvot uuniin päin käännettyinä, kädet työnnettyinä syvälle housuntaskuihin, leveä otsa raskaissa rypyissä raudanharmaan tukan lovireunaisen sängen alla, jykevä leuka rinnalle painuneena ja tukevat lanteet nauskuttelemassa tuolia hänen sillä vääntelehtiessään.
Äiti yritti pitkin päivää moneen toviin häntä lohdutella.