Magnus istui äänettömänä, sill'aikaa kun ruununvouti — teräväpiirteinen kärpänsilmäinen mies — veti ylleen viittansa ja lumikenkänsä, mutta sitten hän kääntyi oikeudenpalvelijaan ja virkkoi värähtävällä äänellä ja synkkä kiilto silmissään:
"Onko kaikki lopussa, herra ruununvouti?"
"On; se vei paljon aikaa, mutta nyt se on päätetty."
"Minä tarkoitan", lausui Magnus, "onko varma, että huutokauppa on pidettävä?"
"Aivan varma. Ei siitä tietääkseni ole ollut epäilystäkään."
"Katsokaahan, herra", jatkoi Magnus seisaalleen nousten. "Ruununvouti voi tehdä paljon, jos tahtoo käyttää vaikutusvaltaansa. Antakaa minulle vielä yksi koetus, niin suoritan kaikki, mitä olen velkaa. Minä olen kärsinyt viisi huonoa vuotta perätysten — ei ihme, että jäi korkoja maksamatta. Viime kesänä menetin neljäkymmentä karitsaa yhtenä ainoana yönä ja seuraavana aamuna kaksi hiehoa ja vasikan. Sitten tuli vielä tulva syksyllä, lakaisten puolet heinistäni järveen. Mutta eihän sellaisia ilmoja saata iänkaiken kestää. Varmastikin saamme taasen sarjan hyviä vuosia. Suokaa minulle vielä neljä vuotta — niin näette mitä saan aikaan."
"Asia ei enää pyynnöstä parane", vastasi virkamies.
"Älkää sanoko niin, herra ruununvouti. Kuulkaahan! Sukuni on viljellyt tätä tilaa puolentoistasataa vuotta, eikä siitä senvuoksi mielellään tahtoisi luopua. Oma lihani ja vereni ovat sen maaperässä — lihaksieni voima ja otsani hiki. Suokaa minulle edes kolme vuotta, hyvä herra — vain kolme."
"Mahdotonta!" lausui ruununvouti.
"Ruununvouti, tulkaahan tänne", sanoi Magnus vetäen miehen syrjään ja puhuen matalalla äänellä, jotta naiset eivät häntä kuulisi. "En välitä rahtuakaan itsestäni — kyllä minä tulen toimeen tavalla tai toisella, ja ellen tule, niin ei silläkään väliä — mutta ajattelen lasta. Tytön pitäisi periä talo, ja hän on orpo, mutta hän näin ollen ei saa mitään. Suokaa minulle vielä yksi koetus, lapsen tähden, ruununvouti. Älkää panko minua koville. Myykää pois puolet karjastani korkojen maksuksi ja jättäkää minulle vain kaksi vuotta — edes kaksi."