"Olen tuntenut tämän vanhan talon sekä sen ilojen että surujen aikoina jo viisiviidettä ajastaikaa, Anna. Siitä asti kuin isävainajasi — minä hautasin hänet itse, Jumala suokoon rauhan hänen sielulleen —"
"Suokoon Jumala rauhan hänen sielulleen!" toisti Anna.
"Siitä asti kuin isävainajasi naitti sinut. Ja niin ujoileva, punehtuva, helläsydäminen pikku morsian sinä olitkin!"
Taaskin Magnus kääntelehti levottomasti tuolillaan, jotakin kurkustaan äännähdellen.
"Minä muistan sen niin hyvin, koska samana vuonna isäsi suuri lato paloi poroksi ja hänen serkkunsa Jörgen löydettiin kuolleena kuilusta. Herättipä se huomiota! Loppumattomia tutkisteluja! Todistajia tavaton paljous! Teidän edeltäjällänne, herra ruununvouti, oli kyllälti puuhaa niihin aikoihin."
Ruununvouti mutisi jotakin tavallista, ja Magnus potkaisi takassa kyteviä puita.
"Epäluulo tosiaan kohtasi isääsi, muistathan, ja koska hän oli juopotellut ja juovuspäissään oli sellainen hillitön mies…"
"Oi, Herran tähden, jättäkäämme jo tämä", huudahti Magnus.
"Magnus Stephensson", intti pastori, "jos olemmekin ahdistuksessa, niin tulee kuitenkin käyttäytyä kuin Jumalan järjelliset luodut —"
"Järjellinen helvetti!" ärjäisi Magnus, ja enempää kiistaa välttääkseen lyödä läimäytti ruununvouti kirjansa kiinni, ilmoittaen lopettaneensa ja olevansa lähtövalmis.