"Poikani, et ajattele niin."
"Ajattelen tosiaan."
"Sinä olet joutunut epätoivoon, Magnus, ja epätoivoisen ihmisen sanat haipuvat tuuleen. Jos uskoisin todella sinun noin ajattelevan, niin kuolisin, kuolisin heti paikalla."
Hän hyrskähti itkuun, ja sitten oltiin kotvan aikaa ääneti. Vihdoin virkkoi Magnus:
"Älähän välitä, äiti! Mitäpä siitä, ajattelenko niin tai näin, sillä tuskinpa joudun sellaiseen kiusaukseen. Anna minulle kynttilä ja mennään makuulle."
"Olet kantanut hirmuista taakkaa, Magnus, ja jospa vain olisin voinut auttaa sinua siinä —"
"Olet kylläkin, äiti. Ilman sinua ja Eliniä olisin menehtynyt jo kymmenen vuotta sitten."
"Isäsi tiesi ryöstäneensä sinulta perintösi, ja kait sekin osaltaan vaikutti hänen kuolemaansa."
"Ei syy ollut isän yksinään. Hänkin koetti tehdä oikeuden mukaan. Mutta se onneton raukka, joka tulee tuhlaajan jälkeen pellolle, saa korjata tähkien rippeet — sehän on selvä."
He kääntyivät kumpikin kynttilä kädessä menemään — Anna ylistupaan ja Magnus vierashuoneeseen — kun koirat, jotka taas olivat nousseet ja alkaneet nuuskia oven suulla, rupesivat haukkumaan ja ulvomaan.