"Pehmitystä ei tarvittukaan — ainakaan loppupuolella."
"Antoiko isä hänelle anteeksi?"
"Hän kuoli siinä luulossa, että hänen pojastaan oli sukeutunut suuri mies, kuten hän oli toivonut, ja että kaikki oli sovitettu. Se oli tosin vain harhaluulo, mutta se teki hänet hyvin onnelliseksi."
"Poikanne oli soittoniekka, eikö niin?"
"Oli, herra Kristiansson; ja jo pienestä pitäen hän yhtenään töherteli jos jotakin, mitä sanoi sävellyksikseen. Mutta nuo paperipalaset katosivat aina, enkä kuuna päivänä tietäisi, mitä niistä syntyi, jollen hänen isänsä kuollessa olisi niitä nähnyt."
"Ja missä ne olivat?"
"Hänen isä parkansa kädessä."
Kristian Kristiansson oli kävellyt edestakaisin; suonet tykkivät polttavina ohimoilla, ja häntä halutti kiihkeästi ilmaista itsensä, mutta toiselta puolen hän pelkäsi tehdä sitä. Oman kehnouden tukahduttava tunto haihdutti nyt mielestä muun, ja ennen kuin tiesikään, mitä teki, hän puhkesi sanomaan:
"Mies, joka voi tehdä vääryyttä isälle, joka niin suuresti häntä rakasti, mahtoi olla heittiö — sydämetön konna, joka ansaitsikin sen, mitä hänelle sittemmin tapahtui."
"Oi, ei hän ollut ensinkään sellainen", puolusteli taas Anna. "Olkoonpa niin, että hän teki väärin — sitä en tahdo kieltää — mutta hyväsydämisempää poikaa ei ole milloinkaan maailmaan syntynyt. Kaikki häntä rakastivat, ja hän rakasti kaikkia, ja mitä minuun tulee —"