"Kenen kuvaa kannatte kaulallanne, emäntä?"
"Hänen — hän on kuollut."
"Kuoli kunniattomana, eikö niin?"
"Kukapa tietää? Ihminen näkee teon, mutta Jumala seikan, joka sen matkaansaatti, sanotaan."
"Reykjavikissa uskotaan hänestä kuitenkin hyvin huonoa. Kertovat hänen ryöstäneen isältään jok'ainoan pennin, silloin kun hän karkasi maasta; eikä kuulu koskaan lähettäneen mitään apua kotona olevan lapsensa toimeentuloksi."
"Turvatonta on helppo haavoittaa", puolusteli Anna. "Isä varasti itseltään pelastaakseen poikansa, jos tahdotte kuulla totuuden; ja joskaan hän ei lähettänyt mitään lapselleen — niin eihän poikaparalla ollut mitä lähettää, sillä hän oli itsekin puilla paljailla."
"Niinkö olikin asian laita?"
"Vasta hänen kuoltuaan saimme sen kuulla. Muuan hänen isänsä englantilaisista ystävistä kirjoitti meille. Ja koko elämänsä ajan kirjoitteli minulle poikani monista puuhailuistaan ja hyvästä menestyksestään — vain rohkaistakseen sydäntäni ja säästääkseen mieltäni kiusaantumasta."
Loppumaton hellyys tuhlaajapoikaa kohtaan sai kyyneleet kihahtamaan äidin silmiin ja sorti hänen äänensä, ja hän yritti lähteä pois, mutta Oskar ei voinut antaa hänen mennä.
"Sepä oli ikävää, ettei hänen isänsä elänyt niin kauan, että olisi kuullut tämän. Kenties olisi se pehmittänyt hänen sydäntään poika parkaa kohtaan."