"Kyllä, isoäiti", vastasi tyttö.
"Pane savustettua lammasta, lihamakkaraa ja kuivattua kampelaa. Minä pistäydyn kodassa kahvia valmistamassa."
"Kyllä, isoäiti."
"Olkaa kuin kotonanne, Kristian Kristiansson — poikani tytär palvelee teitä."
"Kyllä koetan", hän yritti sanoa, mutta ääni ei tahtonut luistaa.
Annan mentyä hän istui tuokion katsellen Eliniä, kun tämä sipsutteli kaapille ja taas pöydän luo, kävi ruokasäiliössä, levitti liinan pöydälle ja asetti sille lautasia ja mokaa. Tyttö oli niin yksinkertaisen luonnollinen ja vapaa kaikesta itsetietoisuudesta, että tuskin näytti huomaavan Kristianssonin läsnäoloa, sillä hän hyräili hiljaa itsekseen ikäänkuin olisi pitänyt povessaan laululintusta, jota ei saanut vaiennetuksi. Kristianssonin sydän laajeni ja hytkähteli, kun hän katseellaan seurasi tytön toimia, ja tämän lähtiessä huoneesta näytti valo siellä himmenevän, ja hänen tullessaan takaisin kävi ilma lämpimämmäksi. Tuon hetken huumaavassa onnessa tuntui hänestä siltä, kuin hän olisi menettänyt tyttären jok'ainoana noista viidestätoista vuodesta, jotka oli elänyt ilman häntä, ja nyt, kun Elin oli läsnä, niin likellä, hänen käsiään poltti ja kutkutti saada syleillä häntä. Hänen teki mieli sulkea tyttö syliinsä ja huudahtaa: "Lapseni! Lapseni! Eikö mikään sinulle sano, kuka olen? Minä olen isäsi, olen kaivannut sinua kovin paljon ja kovin usein ajatellut sinua ja nyt olen tullut noutamaan tyttöstäni, emmekä milloinkaan enää erkane toisistamme!" Mutta peläten säikähdyttävänsä Eliniä ja arkaillen ilmaista itseään hänen täytyi taas voittaa liikutuksensa ja hän sanoi vaan:
"Nimesihän on Elin?"
"On, herra", tyttö vastasi.
"Sepä kaunis nimi. Isäsi sen valitsi, eikö niin?"
"En ole koskaan kuullut sitä. Sanoiko isoäiti niin?"