"Isoäiti ja minä", änkytti Kristiansson, "puhelimme äsken isästäsi.
Etkö muista häntä?"
"Oi en, hän kuoli, kun olin aivan pieni."
"Onpa se mahtanut olla vahinko sinulle, lapsukaiseni."
"Sitä en voi sanoa, hyvä herra, sillä nähkääs, Magnus-setä on ollut minulle isän sijassa kaiken elinaikani, enkä milloinkaan ole huomannut siinä mitään eroitusta."
"Se oli sitten vahinko isällesi itselleen. Kuinka onnelliseksi olisitkaan hänet saattanut, ja miten ylpeä hän olisi sinusta ollutkaan!"
"Sitäkään en tiedä sanoa", intti tyttönen, "sillä viisi vuotta eli hän syntymäni jälkeen, mutta ei milloinkaan näyttänyt välittävän minusta."
"Onko isoäitisi niin kertonut?"
"Ei ole, herra. Toden totta, ei ole! Eikä Magnus-setäkään. Mutta kaikki tuntevat isäni elämän. Tytötkin koulussa tiesivät kaikki."
Polttava häpeän tunne valtasi Kristianssonin, ja kuuma sykkivä povi jähmettyi.
"Et siis sure isäsi kuolemaa, Elin?"