"Ei olisi oikein sanoa niin, herra!"
"Et ainakaan tunne rakkautta häntä kohtaan?"
"En ole koskaan tuntenut häntä — eihän sitä voi rakastaa, jota ei tunne. Ehkä, jos hän olisi elänyt kauemmin ja palannut kotiin, olisin saattanut ruveta häntä rakastamaan. Mutta en ymmärrä, miten sittenkään olisin voinut, jos ihmiset puhuvat hänestä totta."
"Mitä he puhuvat, lapsonen?"
"Sanovat, että hän oli paha äidille, ja että tämä osaltaan oli syynä äidin aikaiseen kuolemaan."
"Et ole siis milloinkaan toivonut, että olisit saanut nähdä ja tuntea isäsi?"
"Mitenkä sitä olisin voinut? Jos hän ei ollut hyvä äitiraukalleni, mitenkä voisin ajatella, että hän olisi ollut hyvä minulle? Mutta nyt on illallisenne valmis. Isoäiti tuo kohta kahvia, — ettekö aloita lihalla, herra?"
Hän istahti pöytään, mutta hänen nälkänsä oli haihtunut. Hetkisen hän melkein toivoi takaisin pimeään yöhön, josta oli tullut. Tytön koruttomat sanat olivat olleet kuolinsoittoa hänen toiveilleen. Hän oli jättänyt lapsensa näiksi moniksi vuosiksi toisten huostaan — saattoiko hän nyt palatessaan toivoa rakkautta, jonka itse oli hukannut? Oi ei! Hän oli tullut liian myöhään — liian myöhään! Mutta juuri kun osa suunnitelmasta oli haipunut varjojen pimentoon, välähti uusi valo hänen sydämeensä ja hän reipastui pian.
"Eikö isoäiti kutsunut teitä Kristian Kristianssoniksi?" kysäisi tyttö.
"Kutsui", hän vastasi. "Oletko milloinkaan ennen kuullut sitä nimeä, lapseni?"