Tyttö käänsi innosta hehkuvat kasvonsa häntä kohti, sanoen: "Kaikki islantilaisethan sen tuntevat. Suurella, Englannissa asuvalla säveltäjällähän on sama nimi."
Päihdyttävä riemu täytti hänen mielensä, ja hän sanoi:
"Vai niin, sinä — sinäkin olet kuullut hänestä?"
"Minä laulelen hänen laulujaan, herra. Ne ovat kauniita! Luultavasti ei koko maailmassa ole sen kauniimpia lauluja. Haluatteko, että laulan jonkun niistä, kun te aterioitte?"
"Tahdotko todellakin?"
"Mielelläni minä laulan", sanoi tyttö, ja Kristianssonin vielä henkeään pidätellessä oli hän pujahtanut ulos huoneesta kuin kuutamon hohde ja tullut takaisin päivän säteenä, tuoden kitaran tullessaan.
"Tämä kitara on äitini; nyt se on minun, ja se onkin verrattoman hyvä", hän selitteli, ja tuolla täydellisellä itsetietoisuudella, joka meitä lapsissa viehättää, hän istahti ja alkoi soitella. Hetken perästä hän taukosi ja kysyi pää kallellaan:
"Minkähän nyt ottaisin? Mutta te tunnettekin ehkä ne kaikki ja haluatte kuulla minun laulavan jonkun erityisen?"
Miehen pää oli painunut alas, ja liikutuksen aallot hyrskyivät hänessä.
"Laula — laula mitä hyvänsä haluat, rakkaani", hän vastasi.
Hätäinen innostus, jolla hän lausui nämä sanat, kummastutti tyttöä hieman, mutta sitten hän hymyili taas entistä viehkeämmin ja alkoi laulaa, ensin hiljemmin matalia, vaikka kirkkaita säveliä, sitten kohoten korkealle, liverrellen kuin leivonen, joka taivaan sinikorkeudessa säveleitään helkyttelee.