Hänen tunteensa temmelsivät kuin tumman virran pyörteet, ja hän nousi astuakseen tytön luo, tietämättä mitä oli tehtävä tai sanottava, kun samassa Anna tuli keittiöstä höyryävine kahvipannuineen ja virkkoi ystävällisellä äänellään:
"Tässä sitä nyt vihdoinkin on! Hiillos oli päässyt sammumaan, ja minullakos oli vaivaa saada tulta."
Ja kun Kristiansson siinä näki molemmat, sekä äitinsä että lapsensa vieressään, oli hän taas joutumaisillaan tunteittensa valtaan ja hän sai tehdä kaiken voitavansa pidättääkseen koko totuutta yht'äkkiä tulemasta esiin, siten vihdoinkin lopettaakseen alati uudistuvat kidutukset. Mutta kun tunnustuksen sanat jo olivat kielelle kerkeämässä, ehätti hänet ajatus: "Ei tänä iltana, huomenaamuna, ja silloin on ilon ja onnen hetki!"
Melkein samassa saapui Magnuskin sisään kertoen: "Pikku tamma oli aivan uuvuksissa, herra, mutta minä harjasin sitä ja annoin sille heiniä ja käyn vielä viemässä silppuakin ennen maatamenoa."
"Ottakaamme ryyppy sitä ennen", ehdotteli Kristian Kristiansson, ja sitten Elin kantoi astiat keittiöön ja rupesi niitä huuhtelemaan, Anna poistui Magnuksen makuuhuoneeseen siistimään sitä vierasta varten, ja veljekset jäivät istumaan kahden kesken, pullo pöydällä.
III.
He olivat nyt vieläkin erinäköisemmät kuin konsanaan. Vanhemman ankarat piirteet, tumma vanunut parta, matala pystyotsa, jonka yläpuolella raudanharmaa tukka törrötti, ja nuoremman kirkkaat ruskeat silmät, hienot kasvot, kaareva otsa ja vaaleat, taapäin kammatut silkinhienot kiharat — siinä kaksi melkein täydellistä vastakohtaa.
Kristian Kristianssonia järisytti tämä ensi kohtaus veljen kanssa — veljen, jolle hän oli tehnyt vääryyttä ja jonka oli syössyt turmioon, mutta hän koetti pysytellä tyynenä ja ottaa selville, miten turvallista olisi ilmaista itsensä sitten kun aika joutuisi.
"Olette erittäin ystävällinen, kun luovutatte minulle huoneenne", hän alkoi.
"Mitäpä tuo sen vertainen —" vastasi Magnus.