"Ja ehkä pitäisi minun kertoa, millä asialla olen täällä."
"Miten haluatte, herra — miten itse haluatte."
"No siis — totta puhuen tulin huomisaamuiseen huutokauppaan. Satuin kuulemaan siitä vasta eilen Reykjavikissa, jonne saavuin edellisenä päivänä 'Lauralla'."
"Sekö se teidät tänne toikin?"
"Se se oli. Olen ollut ulkomailla viisitoista vuotta ja koonnut siellä jonkun verran omaisuutta, ja nyt tulin kotimaahan kiinnittämään sitä johonkin. Tiesin, että tämä on tuottava maatila —"
"Parempaa ei ole koko Islannissa, jos sitä vaan onni suosisi, ja jos teillä on riittävästi varoja lunastaa se maineen mantuineen —"
"Luulisin olevan — minulla on taskussani kylliksi rahoja koko maatilan hinnaksi ja vielä jäämäänkin. Mutta pahoittelen teidän asemaanne, ja jos mielestänne tuntuu kiusalliselta kuulla minun näin haastelevan —"
Magnus oli vääntelehtinyt tuolissaan kuin sekä henkistä että ruumiillista levottomuutta kärsien ja remahti nyt hillittömästi nauramaan. "Ei ensinkään! Ei ensinkään!" hän hoki lasinsa täyttäen. "On hupaista kuulla, että jollakin on rahaa enemmän, kuin hän tarvitsee. Minulla sitä ei ole ollut koskaan riittävästi edes velkojeni suorittamiseen. Kuusitoista pitkää vuotta on purteni kyntänyt elämän merta, ja nyt —" jatkoi hän kohottaen lasinsa ja tyhjentäen sen — "olen uppoamassa sen kirottuihin hyökyihin."
Kristian Kristianssonin sydänalaa hytkäytti Magnuksen naurun sointu — kapinan ja toivottomuuden katkeran naurun — mutta hän koetti peittää pelkoaan ja hälventää sitä reippaaksi heittäytymällä.
"Älkää olko liian masentuneena", hän sanoi. "Kukaan ei tiedä, mitä tuomisia tulevaisuudella on ihmiselle varattuna. On aimo pimeä yö ulkosalla, mutta kuitenkin kaikitenkin nousee aurinko aamulla. Sitä paitsi on onnettomuudessa aina valopuolensakin, jos vain tahdomme sen päästää näkyviimme. Elämä on suloista, ystäväni, tapahtukoon mitä tahansa."