"Arveletteko niin?"
"Tiedän sen; miksi siis istuisimme pikku okakourallisellemme?"
"Syystä että joillakuilla ei ole muualla istuinta", vastasi Magnus ja nauroi taas — samaa oneaa, järeää naurua.
Kristian Kristiansson värähteli, mutta ponnisti vaan edelleen. "Luulette hävinneenne, mutta minä tiedän menestyneitä, jotka milloin hyvänsä ilomielin vaihtaisivat asemansa teidän kanssanne. He ovat kultansa tahi maineensa tahi molemmatkin saaneet ylitsensä syösseenä vieremänä eivätkä tiedä, mitä sillä tehdä, kenen kanssa sitä jakaa — siten on heillä kannettavanaan vain tuollainen kuorma Kuolleen meren hedelmiä. Te ette ole siihen joutunut. Jos menetättekin tiluksenne, niin onhan teillä terveytenne, hyvä maineenne, puhdas omatuntonne ja rakkaat omaisenne jäljellä."
"Siinäpä se!" vastasi Magnus. "Tokihan ette luule minun itseäni ajattelevan? Rakkaiden omaisteni vuoksi juuri on tämä kirottu kova onni niin tukala kestää. Mitä kostun siitä tiedosta, että suojukseni ovat karitsoja täynnä, jos tulva on tullessaan temmannut ne järvelle uiskentelemaan? Puhutte kuin mies, joka ei ole milloinkaan kokenut onnettomuutta."
Kristian Kristianssonin päätä pyörrytti. "Ehkä en ole — tai ehkä olen", hän huomautti heikolla äänellä, "mutta epätoivoa olen kokenut ja tiedän, ettei yksikään ihminen voi siinä elää. Me voimme elää ainoastaan toivossa — ei siinä, mitä on, vaan mitä tulee — ja jollemme jaksa uskoa pilvien pimittäessä, että maailmaa hallitsee oikeus —"
"Ja hallitseeko?" kiivastui Magnus. "Kärsiikö tässä maailmassa konna? Kuolevatko hänen lampaansa röhkään ja suistuuko hänen karjansa kalliolta alas, vai lisääntyvätkö välemmin kuin kenenkään muun? Ei, herraseni", hän jatkoi istuimellaan kääntyen, "jos mies on roisto, valmis oman isänsä rosvoamaan, niin on mahdollisuutta hänen menestymiseensä maailmassa; mutta jos hän on rehellinen mies, joka yrittää tehdä hyvää jokaiselle, niin yhtä usein on hänen työnsä hukkaan mennyttä kuin hyväksikin hänelle itselleen ja läheisilleen."
Kristian Kristianssonin vallannut pyörrytys yltyi hetki hetkeltä, mutta hän virkahti:
"Maailmalla on oma tapansa rangaista rikollisia, ja jos nämä eläessä välttyvätkin, niin on heitä kuolema aina odottamassa —"
"Kuolema?" ynähti Magnus, pyörähtäen ritisevällä tuolillaan. "Kuolema on sokea, haihatteleva hirviö, joka iskee maahan nuoret ja jättää vanhat, kaataa onnelliset ja jättää kurjat, vie viattomat ja jättää syylliset, tempaa avuttoman petetyn raukan ja jättää pettäjän! Olemmehan sen kait kaikkikin nähneet! Minä olen, sen ainakin tiedän."