Magnuksen käreän äänen leimuava tulisuus oli painunut sortuneen nyyhkinnän kaltaiseksi kumeaksi kuiskeeksi. Kristian Kristiansson ei uskaltanut nostaa kasvojaan, mutta yritti selitellä:
"Jumala johdattaa kaikki hyvään loppuun. Olen sen aina havainnut. Maailman kulku saattaa olla pimeyden kiehtoma, mutta ajan pitkään se suuntautuu oikeutta kohti."
"Mitä merkitsee ajan pitkään minulle?" huudahti Magnus. "Minä olen täällä vain muutamia vuosia ja tahdon oikeutta nyt. Tahdon nähdä konnan kuritettuna nykyaikana, en jonkin tulevaisen sukupolven eläessä. Oikeutta, sanotte! Isäin synnit lasten päällä — siinä ainoa oikeus mitä tässä maailmassa näen. Lapsi raukka pennittömäksi jääneenä, syystä että hänen isänsä pelasi tahi joi rahat, joita ei ansainnut — sanotteko sitä oikeudeksi, herraseni? Minä en!"
Magnuksen kumea ääni oli taaskin sortumassa, ja syntyi tuokion äänettömyys.
"Ei, ei! Älkää sanoko, että perimme palkkamme tässä maailmassa — kukaan meistä — hyvät enempää kuin pahatkaan. Elämä ajaa valheeksi sen vanhan jutun — on aina ajanut, aina ajaa. Jos olet petturi tai heittiö tai irstailija, niin saat elää ylellisyydessä ja kohota aurinkoon asti, mutta jos olet poloinen kotonaan kyyröttelevä raukka ja aherrat sormet verissä, niin sinut viskataan maantielle. Mutta mitä hyötyä puhumisesta? Paha päivä on tulossa. Tulkoonhan!"
Kristian Kristiansson ei konsanaan ennen ollut itseään tuntenut niin mitättömäksi ja kehnoksi. Ylpeyden lähteet olivat hänessä kuivillaan, ja hän oli omissa silmissään peräti alentunut arvoltaan. Veljensä edessä, joka oli kantanut hänen taakkaansa ja sen alle sortunut, hän näki olevansa viheliäinen ja surkuteltava raukka. Hän ei pystynyt nostamaan päätänsä, sillä hänestä tuntui, kuin olisi hänen häpeänsä ollut otsaansa kirjoitettuna, mutta ponnisteli jotakin sanoaksensa, ja ainoat sanat, mitä mieleensä sai, tuntuivat kieltä kirpelöivän ja kurkkua kurovan.
"En voi väitellä kanssanne", hän äännähti. "Olette kärsinyt enemmän kuin minä, ja tietenkin ovat nykyiset vaikeutenne perintöä tuhlaajaveljestänne, josta äitinne kertoi."
Magnuksen sävy muuttui oitis äitiä mainittaessa. "Vai puheli äitini taas hänestä?" hän virkkoi.
"Puhuuko hän sitten useasti samasta?"
"Liian usein, eikä näy mitään muuta ajattelevan. Hän oli perustus, jolle äiti raukka talonsa rakensi, ja se luhistui, mutta äiti siitä huolimatta pysyy kiinni hänessä."