"Jumala häntä siunatkoon!" puhkesi Kristian Kristianssonin huulilta tahtomatta.
"Jumala siunatkoon kaikkia naisia, minä sanon. He ovat aina syntisten ja kärsiväin puolella."
"He saavat korvauksensa jolloinkin — täytyy", muistutti Kristian
Kristiansson — ajatellen huomisaamua.
"En siitä tässä tapauksessa merkkiäkään näe", vastasi Magnus. "Hän oli veljelleni paras äiti mitä miehellä konsanaankaan on ollut, ja tämä tiesi sen, mutta maksoi hänelle takaisin tylyydellä ja halveksumisella."
"Halveksumisella?"
"Miksipä muuksikaan sitä sanoisi? Hän eli ulkomailla viisi vuotta ja ainoastaan kerran kirjoitti äidilleen koko aikana. Kuitenkin oli äidillä tapana joka ilta seistä oven edustalla, kunnes posti kulki ohi, talvet, kesät, poudat, sateet, tulematonta kirjettä odotellen."
Kristian Kristianssonista tuntui, kuin olisi hänen sielunsa käpertynyt kokoon häpeästä.
"Äiti antoi sen hänelle kuitenkin anteeksi, ja kun hän kuoli — tiedätte miten hän kuoli, senhän kaikki ovat kuulleet — niin äiti ajatteli, että hän ei ollut mitään muuta yrittänyt tuohon kurjaan häpeään suistuessaan kuin saada kylliksi rahaa palatakseen kotiin ja sovittaakseen rikkomuksensa."
"Vai ajatteli niin?"
"Ajattelee vieläkin."