Tuon sydäntä tempovan hetken hämmennyksessä hän kyseli itseltään, miten saisi toteutetuksi suunnitelmansa, pelastetuksi perheensä onnettomuuksista, jollei voinut sanoa heille, kuka oli, ja vaadituksi takaisin tytärtään ja viedyksi hänet mukanaan, jollei rohjennut julistaa: "Olen hänen isänsä, hän on minun." Mutta sattuma ja jokapäiväinen sana — nuo keksinnön ja viisauden kaksoissisarukset — osoittivat hänelle mitä tehdä.
"Tahtoisin, että minut aamulla herätettäisiin aikaisin, emäntä, sillä luulen ruununvoudin ehättävän jo varhain."
"Ruununvoudin?"
"Olen ikään jutellut pojallenne, että aion huomisessa huutokaupassa tehdä tarjouksen maatilastanne."
"Sekö siis oli teillä tehtävänä matkanne perillä?"
"Niin, se se oli, emäntä."
Anna katseli häntä kotvan aikaa ja kysäisi sitten: "Mihin voineekaan teidänlaisenne herrasmies haluta tällaista maatilaa?"
Toinen ei vastannut, joten hän jatkoi: "Ette voi aikoa asua niin yksinäisessä paikassa, kuin Thingvellir on."
Vieläkään ei toinen puhunut mitään, ja hän lisäsi: "Tosinhan voisitte antaa vuokralle tilan, mutta tämä on laihaa maata, sen vakuutan, ja kaikki riippuu siitä, miten paljon työtä siihen pannaan."
Hän hyöri pöydän ääressä kuin ollakseen jotakin askaroivinaan. "Poikani", hän selitti, "on ainoa, joka on konsanaan kyennyt sitä kunnollisesti muokkaamaan, eikä hän omasta syystään ole lopulta vaikeuksiin joutunut, sillä Islannissa ei yksikään olisi jaksanut pysyä pystyssä hänen asemassaan."